Kyläteiden sitkeä sissi

Kerttu Korri rollaattoreineen saattaa kuurosokeaa tytärtään kauppa-autoon. 

Kauppalista odottaa tuvan pöydällä. Näillä pärjätään pitkälle ensi viikkoon. 

Anja Länsimäki kehuu tulleensa aina Reijo Rauman kanssa hyvin juttuun. Niin tänäkin kirpeänä pakkaspäivänä. 

Myymäläautolla käynti on monelle yksin ja syrjässä asuvalle ihmiselle viikon kohokohta. 

Maija Päällysaho kipaisi tuttuun tapaan kotioveltaan ostoksille. 

Myymäläauton matkassa

Kauppa-autonkuljettaja Reijo Rauma, 61, täyttää myymäläauton hyllyjä Lappajärven osuuskaupan lastauslaiturilla. Vieressä kulkeva kirkonkylän raitti on hiirenhiljainen puoli seitsemän aikaan lauantaiaamuna. Ilmassa väreilee kolmenkymmenen asteen pakkanen. Kun tuoreet maidot ja leipomotuotteet on ladottu hyllyille, Rauma kaasuttaa Mersunsa kohti Lappajärven sivukyliä. Kaupan pihamaalle jää leijumaan dieselin katku.

Rauma ajaa vuosimallia 1989 olevaa autoa viitenä päivänä viikossa. Hänellä on liki 40 vuoden kokemus myymäläauton kuljettamisesta. Ensimmäiset reissut hän ajeli 60-luvulla Vetelissä, kunnes hän siirtyi 70-luvun alkupuolella Lappajärven Osuuskaupan kuljettajaksi.

”Työ ei ole juuri muuttunut vuosien saatossa. Yhtä rankkaa se on aina ollut. En voisi kuitenkaan kuvitella tekeväni jotain muuta työtä. Tähän hommaan on kasvanut kiinni”, pitkänlinjan myymäläautomies kertoo.

Vaikka itse työkuva on säilynyt samana, on ympäröivä maailma muuttunut senkin edestä. Lähes miljoona kilometriä kyläteillä sompaillut Rauma on nähnyt aitiopaikalta maaseudun hiljentymisen.

”Täällä asuu enimmäkseen vanhoja ihmisiä. Lapsia ei juuri näy kuin kesäloma-aikaan”, Rauma huokailee ajellessaan kylmien tiluksien ohi.

Myös myymäläautoilijoiden ammattikunta on kutistunut merkittävästi ja myymäläautoista on tullut eräänlaisia nähtävyyksiä. Syrjäkylien ihmisille ne ovat edelleen elintärkeä palvelumuoto.

”Sosiaalijohtaja on sanonut minulle suoraan, että ilman kauppa-autoa heidän pitäisi hommata monelle ikääntyneelle kalliit asunnot kirkonkylältä.”

Rauma kertoo kohtaavansa työssään paljon syrjäytyneitä vanhuksia, joiden luona ei käy vieraita.

”On hyvä, että edes minä näen heitä kahdesti viikossa”, Rauma toteaa hiljakseen.

Lappajärven Ala-Sepän kylällä asuva Kerttu Korri tekee viimeiset lisäykset ostoslistaansa. Tänään kauppalista on normaalia pidempi, sillä Korrin tytär täyttää parin päivän kuluttua neljäkymmentä. Niinpä listaan on raapustettu muun muassa karamellipussi ja sipsejä.

Rollaattorin varassa liikkuva Korri asuu tyttärensä kanssa pienessä torpassa. Tytär on kuurosokea, isäntä kuollut. Elämä koettelee, mutta Korri ei valita. Sen sijaan hän laskee käyttäneensä paikallisen kauppa-auton palveluksia yli 50 vuoden ajan. Kymmenen maissa Rauma porhaltaa entisen lypsytilan pihaan. Hän parkkeeraa menopelin niin lähelle Korrin porstuaa, että kissakin kulkisi välin käpäliään kastelematta.

Talon emäntä kehuu Raumaa auttavaiseksi ja hyväsydämiseksi ihmiseksi, jonka kanssa asioiminen on arjen piristysruiske.

”Pääsin kerran sairaalasta kotiin vuodelepoon ja soitin Reijolle, että voisiko hän hakea kauppalapun tuvasta. Hän toi ostoskassit sisälle ja olisi laittanut tavarat vielä kaappiinkin. Harva ihminen osaa olla yhtä huomaavainen”, Korri kiittelee liikuttuneena.

Korri ei voisi asua rakkaalla kotitilallaan ilman myymäläautoa. Jalat eivät kanna, ja kauppa on pitkän taksimatkan päässä.

”Me syrjäkylien liikuntakyvyttömät vanhukset olemme täysin kauppa-auton varassa. Jonkun on tuotava ruoka meille kotiin asti”, Korri toteaa.

Rauma tuntee vakioasiakkaidensa nimet ja ostotottumukset. Hän tulee kaikkien kanssa hyvin toimeen, hankalia asiakkaita ei reitin varrelle oikein osu.

”Montakos maitoa laitetaan”, Rauma kysyy kepin varassa köpöttelevältä asiakkaaltaan.

”Neljä sinistä ja kaksi punaista… Olisiko sinulla hiivaleipää tällä kertaa?” vanhempi herrasmies kyselee.

”Ei ole, mutta tuoretta nisua löytyy.”

Autosta ostetaan pääasiassa peruselintarvikkeita: maitotuotteita ja leipää, jauhoja ja makkaraa. Harvinaisempia päivittäistavaroita olisi turha kuljettaa mukana hyllyjentäytteenä.

Jos jotain ei hyllyiltä löydy, sen voi tilata. Asiakkaat tapaavatkin soitella Rauman kännykkään, jos he tarvitsevat jotain erityistä. Hän toimittaa tuotteen seuraavalla kerralla perille.

”Ennen vanhaan kuskasin maataloustuotteita ja hevostarvikkeita, mutta enää niitä ei tilata, kun ei ole maatilojakaan jäljellä. Joskus saatan viedä kodinkoneita asiakkaalle.”

Moni asiakassuhde on kestänyt kymmeniä vuosia, joten myös asiakkaat tuntevat palveluhenkisen kauppiaansa hyvin.

”Me kutsumme häntä Rauman pojaksi, vaikka hän on kuusikymppinen. Sehän oli ihan poikanen, kun rupesi ajamaan täällä”, eräs vanharouva veistelee.

Myymäläautotyö vaatii hyviä sosiaalisia taitoja ja kykyä kuunnella asiakkaiden tarpeita. Asiakkaan kanssa joutuu ahtaassa autossa lähempään kontaktin kuin marketissa. Rauman mukaan työssä tarvitaan jos jonkin sortin psykologin taitoja.

”Jokaisen asiakkaan kanssa on puhuttava jotain. Ja aina minä heille jotain lämpimikseni höpötän. Ihmiset kertovat minulle kaikenlaisia asioitaan. Koskaan en kuitenkaan levittele niitä kylillä. Kaikki jutut on unohdettava ennen seuraavaa pysäkkiä.”

Ison auton kuljettaminen kapeilla kyläteillä ja ahtailla pihoilla vaatii tarkkaavaisuutta. Rauma muistelee, että kauppa-auto on käynyt vain kerran penkan puolella.

”Ennen vanhaan tiellä oli hevosenläjiä. Ne kun jäätyivät talvisin, niistä sai hyvin pitoa renkaisiin”, Rauma kertoo nostalgisena.

Ahkeran myymäläautomiehen apua on tarvittu vuosien saatossa monissa askareissa reitin varrella. Milloin Rauma on korjannut kodinkoneen tai kellon, hakannut halkoja tai sahannut pihapuun.

Hän on kokenut ja nähnyt työssään kaikenlaista.

Kerran hänen asioilleen tuli vanha herra, joka harmitteli pitkää hiuskuontaloaan ja matkaa parturiin. Yhdessä tuumin he päättivät leikata hiukset kauppa-autossa. Rauma arvelee, että vaikka tuloksena olikin suora otsatukka, niin nykyinen ammatti sopii hänelle silti paremmin.

Myös surua on mahtunut matkan varrelle.

”Eräs rouva oli aina täsmällisesti odottamassa kauppa-autoa. Kerran hän ei sitten ollutkaan tapansa mukaan tien varressa. Ajattelin, että käynpä tarkistamassa hänen kotonaan, että onko kaikki kunnossa. Sisällä kohtasin järkyttävän näyn. Rouva istui keinutuolissa kauppakassi kädessään. Hän oli kuollut hetkeä aiemmin sairaskohtaukseen.”

Pari kertaa Rauman huolehtiminen lähimmäisestä on pelastanut ihmisen hengen.

”Kerran eräs vakioasiakkaani ei saapunutkaan pysäkille, joten huolestuin ja soitin hänen omaisilleen. He löysivät hänet sairaskohtauksen saaneena. Onneksi kuitenkin ajoissa, ja hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan.”

”Hiljattain humalainen mies makasi sammuneena kylätiellä. Otin miehen kyytiin ja raahasin hänet läheiseen kotiinsa lämpiämään. Pakkasta oli yli 20 astetta. Hän olisi voinut jäätyä kuoliaaksi, jos en olisi osunut paikalle.”

Päivän mittaan kauppa-auto pysähtyy noin 40 paikassa. Jokaisella niistä riittää asiakkaita. Ostoksien tekoon on aikaa 15 minuuttia. Siinä ajassa vaihdetaan myös kuulumisia ja tavataan muita asiakkaita.

”Tämä on siinä mielessä stressaavaa työtä, että minun on välillä pakko jouduttaa asiakkaiden ostoksia. En voi juuttua puoleksi tunniksi yhdelle pysäkille, koska silloin aikataulu pettäisi.”

Reijo Rauman eläkeikä häämöttää muutaman vuoden päässä. Työstä luopuminen tulee olemaan vaikeaa. ”Kyllä minä jotain tekemistä keksin. Menen vaikka metsähommiin omalle palstalleni”, sisupussi kaavailee.

Rauma on sitkeä sissi siinäkin mielessä, ettei hän ole ollut poissa töistä sairauden takia koko työuransa aikana.

”On minullakin ollut perusvaivoja, niin kuin kaikilla ihmisillä. En ole kuitenkaan jäänyt kotiin sairastamaan, koska tähän työhön on vaikea löytää sijaista. Jos olisin poissa, päivän ajolenkki jäisi tekemättä. Miten moni asiakas pettyisi, jos kauppa-autoa ei jonain päivänä saapuisikaan pihaan.”

Kauppa-auton kuljettaminen on Reijo Raumalle myös eräänlainen elämäntapa. Hänen vaimonsa Inkeri Rauman mukaan Reijon on vaikea pysytellä poissa ratista edes lomapäivien aikoina.

”Olen kysynyt usein Reijolta, että eikö edes jouluaaton voisi pitää vapaata. Hän on vastannut, että jos hän ei aja, niin kukas muu niille mummoille kuskaa tuoretta maitoa jouluksi”, Inkeri Rauma sanoo.

Rauman ajokierros päättyy kello kuuden maissa. Hänen vaimonsa työskentelee iltaisin siivoojana Osuuskaupan marketissa, joten pariskunta on kotona yhdessä vasta iltakymmenen maissa. Reijon herätyskello soi jälleen viideltä aamulla.

”Aika moni on kysynyt, kuinka jaksan. Ei minua väsytä juuri koskaan. Eikä minulla ole koskaan ollut suurempia vaivojakaan. Olen hyvässä kunnossa. Käyn hiihtämässä tai juoksemassa parinkymmenen kilometrin lenkin pari kertaa viikossa”, Rauma myhäilee tyytyväisenä.

Sitten Rauma pysäyttää myymäläautonsa bussipysäkille, missä odottelee kylän mummo potkureineen.

”Käykää peremmälle hyvä rouva, rappuset on laskettu alas”, Rauma toivottaa asiakkaan tervetulleeksi.

Kauppa-auton radiosta kuuluu hiljalleen Jaakko Tepon kaihoisa laulu Hilmasta ja Onnista. Se sopii hyvin tähän hetkeen.