Vasemmalta kaistalta länteen

Jonkin 90-luvun kokouksen lopuksi Haaviston Heikki kertoi meille nuoremmille MTK-laisille muistojaan eturivin poliitikoista. Muistan tarinan Mauno Koivistosta. Pääministeristä oli tulossa presidenttiehdokas. Hän kävi tukijoidensa kanssa kysymässä myös viljelijäjärjestön kantaa. Haavisto, silloin vielä itse keskustapuolueen maatalouspoliittisen toimikunnan puheenjohtaja, oli vastannut järjestön enemmän katsovan oikean laidan suuntaan. Kai siinä oli vähän isänmaastakin puhuttu.

Koivisto oli siihen vastannut aika viileästi, että ”ei silloin aikanaan rintamalla kyselty, oletko punainen vai valkoinen”. Heikki kertoi, että siinä kohtaa kyllä hävetti aika tavalla.

Minulle nuo vaalit tammikuussa 1982 olivat tärkeitä jo siksikin, että pääsin ensimmäistä kertaa äänestämään. Maaseudun väki oli hyvin peloteltu sosialistipresidentillä. Sitä melkein odoteltiin, että koskas tässä sitten mahdetaan kolhoosiin lähteä?

Onneksi tajusin oman lapsellisen mielikuvani ja vaalipettymykseni aika pian. Koiviston liikkumavara ulko- ja talouspolitiikassa oli pieni. Edes demarien aiemmin ajama pankkien kansallistamisohjelma ei noussut jalalle. Taisi Koivisto itse pääministerinä virnuilla sen historian hyllylle.

Koiviston aikana Suomi muuttui. Pinnan alla oli painetta ollut jo vuosikausia, mutta Manu ei estänyt sen nousua. Tuli musiikin uusi aalto, uusi kirjallisuus, pienlehdet, interrail, videot, opiskelu ja elämä ulkomailla, muuallakin kuin tehtaalla Ruotsissa. Olisi se tullut aikanaan muutenkin mutta ilmapiiri vapautui olennaisesti Kekkosen jälkeisessä Suomessa. Talous kasvoi, Suomi vaurastui ja jopa Neuvostoliittoa sai arvostella. Ainakin Sliippareiden levyllä. Ja jossain paikallisradiossa, joista tuli uusia kaikuja.

Koivisto oli rintamaveteraani eikä hän sitä peitellyt. Vuoden 1982 vaaleissa hän sai lähes puolet annetuista äänistä, kaksin verroin sen, mitä sosialidemokraatit normaalisti. Ilmiö kertoi kansansuosiosta mutta myös taustasta. Hän oli todellakin sodan käynyt mies ja sen jälkeen sinnikkäästi kouluttautunut tohtori ja talousmies. Häntä voi pitää jälleenrakennuksen ja mahdollisuuksien Suomen sankarina, esikuvanakin. Snellman jo meitä opetti nousemaan sivistyksen ja osaamisemme avulla.

Vaikka Koivisto ei ollut koskaan itse kansanedustaja, hän presidenttinä vahvisti kansan valitseman eduskunnan asemaa. Suomi palasi parlamentaarisille juurilleen, jota se hallitusmuodossaan oli alusta saakka tavoitellut. Ei hän silti lakannut olemasta vahva ja poliittisesti toimiva. Holkerin hallitus poimittiin lujassa ”manuaalisessa” ohjauksessa – ohi Väyrysen, Suomisen ja Taxellin sopimusten. Syntyi ensimmäinen sinipuna – ja samalla ensimmäinen laaja talouskupla.

Jotenkin on ironista, että talousmiehenä tunnettu Koivisto oikeastaan epäonnistui juuri talouspolitiikassa mutta pärjäsi hyvin ulkopolitiikassa. Koivisto toimi Suomen Pankin silloin ajaman vahvan markan politiikan takuumiehenä. Se, yhdessä rahamarkkinoiden liian nopean vapauttamisen kanssa, poiki sodanjälkeisen ajan syvimmän laman. Virhearvio olisi jättänyt vieläkin pysyvämmän jäljen ilman Nokian ihmettä.

Koivisto joutui luotsaamaan Suomen yli Neuvostoliiton hajoamisen. Tilanne oli uusi ja monet pitivät hänen fundeeraustaan ja varovaisuuttaan pelkuruutena. Minusta kysymys oli ennen kaikkea koetellun ulkopoliittisen linjan noudattamisesta. Ominaisuus, jota voisi toivoa muutamilta nykypoliitikoiltakin.

EU-jäsenyyteen Koivisto kallistui alun epäilyn jälkeen nopeasti. Mielestäni taustalla oli kaksi asiaa: aikanaan epäonnistunut Nordek-yhteistyö ja ruotsalaisten välistäveto hakemuksen jättämisessä. Koivisto halusi kiinnittää meidät länteen etenkin talous- mutta myös turvallisuussyistä. EU-neuvottelujen lopun kiire ja maataloussopimuksen jääminen vajaaksi on Koiviston kauden kauneusvirhe.

Vasemmisto sai odottaa presidenttiään yli kuusikymmentä vuotta. Mauno Koivistoa kannatti varrota: hän oli aikansa ja aatteensa mittainen mies.