Tarzanin sukua

Pilvet enteilevät myrskyä, muutama pisarakin putoaa raikastaen ilmaa. Kesäisessä metsässä singahtelee apinamainen hahmo.

Siniset urheilukengät painautuvat rahisten kallion karkeaan pintaan. Voimakas ponnistus ja pian notkealiikkeinen nuorimies on kalliorotkon toisella laidalla, jatkaa kuperkeikan jälkeen vaivattomasti juoksuaan.

Yritän pysyä edes näköetäisyydellä. Kadehdin sulavuutta. Jos yrittäisin samaa, nyrjäyttäisin jotain, murtaisinkin – ehkä kylkiluun tai kaksi.

Elias Gollerilla on 21-vuoden iästään huolimatta monen vuoden kokemus lajista. Vain kova harjoittelu ja sinnikkyys tuovat tuollaisen varmuuden ja ketteryyden.

Parkourin harrastajia on totuttu näkemään kaupungeissa mutta lajissa vain luovuus on rajana.

Goller treenaa mielellään ja usein lajia kotinsa lähettyvillä, naantalilaisessa mäntymetsässä. Perusperiaate on kuitenkin sama, ympäristö vain vaihtunut luontoon ja sen tarjoamiin haasteisiin.

Siinä missä urbaanin ympäristön harrastaja hyppii talojen katolta toiselle, kiepsahtaa metallisen kaiteen tukemana ketterästi ympäri tai pyörähtää voltin betoniseinän tukemana, kohtaa metsäparkouraaja luonnonvoimien muodostamia esteitä.

Lajia harrastetaan metsän ehdoilla: Tasapainoillaan puiden rungoilla, ylitetään erilaisia esteitä, kuten lohkareita ja kaatuneita rankoja, keplotellaan läpi kallioiden rotkoista, kiivetään jyrkänteillä, juostaan kallioilla ja kiipeillään puissa.

Metsä tuo harrastamiseen omat haasteensa. Kalliolla saattaa olla irtohiekkaa, sammalia tai jäkälää, jotka puuttuvat urbaaneita betonipinnoilta ja luistavat kengän alla. Myös oksat ja puunrungot saattavat olla lahoja toisin kuin kaupunkien jämerät metallitangot.

Metsäparkour tuo mieleen lähes jokaisen suomalaisen lapsuudesta tutut metsäpuuhat: pääosin se on juoksemista, hyppäämistä ja kiipeämistä.

Yksinkertaisimmillaan se on liikkumista mahdollisimman sulavasti eteenpäin luonnonympäristön suomia mahdollisuuksia hyödyntäen.

Ja taas mennään!

Mies tarttuu männyn alaoksaan ja heilauttaa itsensä simpanssimaisella ketteryydellä kallion seuraavalle tasolle. Punapaitaisen parkouraajan menon katselu sivusta on kuin seuraisi livenä Super Marion -tasohyppelyä.

”Vaikka Suomessa ei virallisia kokoontumisia tai metsäjameja järjestetä, moni parkourin harrastaja treenaa mielellään metsissä ja muissa luonnonympäristöissä”, Suomen parkour ry:n Turun kaupunkivastaavana toimiva Goller kertoo.

Hänen mukaansa esimerkiksi Saksasta löytyy paljonkin luonnonympäristöön mieltyneitä harrastajia.

Avarakatseiseinen voi laajentaa harrastusmahdollisuuksiaan merkittävästi, kun leikkikenttänä ei toimikaan pelkkä kaupunki vaan koko valtakunta.

Valtavan suosion saavuttanut parkour on kokenut hurjimmat aallonharjansa. Silti uusia harrastajia sen pariin saadaan jatkuvasti ja laji on vakiinnuttanut ympärilleen uskollisen ja aktiivisen harrastajakunnan.

Useimmiten lajiin hurahdetaan teini-iässä, mutta monet lajin aktiivisimmat harrastajat ovat 20–30-vuotiaita. Valtaosa harrastajista on miehiä, mutta paljon mahtuu joukkoon myös naisia.

Mikäli omatoiminen parkouraamisen aloittaminen mietityttää, Suomessa järjestetään vuosittain runsaasti ohjattuja kursseja niin lapsille kuin aikuisillekin. Helpoin tapa tutustua lajiin on kokeilla sitä yhdessä kokeneempien harrastajien kanssa, he neuvovat mielellään.

”Lajin parhaita puolia on se, että sitä voi harrastaa melkein missä vain eikä siihen vaadita kummoisiakaan varusteita”, Goller toteaa esitellessään varusteitaan: tavallinen t-paita, mukavat ja vetreät urheiluhousut sekä jalkaan istuvat lenkkarit.

Ja kuten Gollerilla, harrastuspaikaksi sopii vaikka se lapsuudesta tuttu lähimetsä.

Miehen vesirepun rintamuksessa roikkuu pieni pilli: vastoinkäymiset on selvästi otettu huomioon. Vahingon sattuessa on varmasti hätäpilli tehokkaampi tapa hälyttää apua kuin kurkkunsa käheäksi huutaminen.

Meno metsässä on päätä huimaavaa mutta sattuuko vahinkoja paljon?

”Mistään murtumia ja venähdyksiä vakavammista haavereista harvoin kuulee. Usein tapaturmat johtuvat siitä, että on yritetty jotain omalle tasolle liian vaativaa tai oltu huolimattomia”, Goller pohtii.

Omien rajojen tunteminen on hyvin tärkeää loukkaantumisten välttämiseksi. Aloittelijan tulee olla hyvin varovainen, sillä rajat eivät välttämättä ole vielä selvillä ja turhat riskinotot saattavat johtaa loukkaantumiseen.

Parkourin tavoitteena ei ole ottaa riskejä, vaan kehittää liikkumiseen tarvittavia perusominaisuuksia, kuten tasapainoa, voimaa, kestävyyttä, tarkkuutta, tilan hahmotusta ja luovuutta.

Parkour on äärimmäisen vapaa laji, vapaamuotoisuus on maailmalla aiheuttanut sekaannuksia ja kiistoja eri yhteisöjen välillä. Suomessa ei tähän pisteeseen ole onneksi ajauduttu.

”Mitään pesäeroa metsäparkourin ja urbaanissa ympäristössä tapahtuvan parkourin välille ei tehdä. Kyseessä on täysin sama harrastus, ympäristö on vain eri”, Goller toteaa.

”Vaikea kuvitella, että sellaista henkilö voisi fyysisesti olla olemassa, jota tällainen seikka häiritsisi”, hän jatkaa. Goller korostaa, että lajin tärkein anti on liikunnan ilo.

Vaikka jossakin maissa lajin ympärille on muodostunut kilpailuja, Suomen parkouraajat pitävät tiukkaa linjaa: lajissa ei järjestetä kisoja. Näin asia pyritään pitämään myös tulevaisuudessa. Lajin tavoite on itsensä kehittäminen, ei kilpaileminen.

Parkour-yhteisö on vahva. Jameissa harrastajat kokoontuvat yhteen, treenaavat ja pitävät hauskaa.

Mutta silti Goller, lajin vannoutunut harrastaja, seikkailee yksin suopursun tuoksuisella kalliosuolla.

Ehkä se on juroiksikin mainittujen suomalaisten puolustusreaktio lajin äärimmäiselle yhteisöllisyydelle, että välillä pitää päästä yksin luontoon. Helisevien haapojen laulaessa kesäisiä sulosäveliään täytyy saada vaihtaa mureneva betoni lujaan peruskallioon ja juosta vapaana kuin lapsi tai villieläin – ilman rajoja.

Jotain hyvin kaunista siinä ainakin on, kun otetaan Ranskan kaupunkiviidakon katkuissa syntynyt, urbaaniin ympäristöön mielletty laji ja viedään se suomalaiseen metsään, honkain huminaan tuulettumaan.

Liikkumisen taidetta metsän ehdoilla. Toimii.