Jäljet ladon seinässä muistuttavat sodasta

Lapsuuden kotini rakennuksiin kuuluivat tärkeinä ladot eli suulit. Ne olivat käytössä 1950–1970-luvuilla. Latoja oli kuusi, kullakin peltolohkolla omansa. Koska päätoimeentulo tuli lypsylehmistä ja maatalouskoneet olivat hevosvetoisia, rehua, pääasiassa heinää, tarvittiin paljon talven varalle. Nyt ladot ovat kadonneet ja vuokraviljelijä kasvattaa viljaa.

Lapsista heinänkorjuu oli hauskaa. Pinkkoja piti sulloa ja välillä sai hyppiä ladon orsilta heinäkasaan. En muista, että jaloissa olisi paljoa pistellyt. Luottamustehtävänä oli heinäsuolan levitys heinille.

Toisinaan ukkossade saattoi katkaista työn, mutta lapsista lepohetki oli vain hauskaa. Oli mukava kuunnella sateen ropinaa.

Etäisin oli Perkiön lato, jonne heinää korjattiin. Niemenniityn lato oli sekin etäällä. Muistaakseni siellä säilytettiin vanhaa niittokonetta. Riihellä oli kaksi latoa, joiden välistä meni tie pellolle. Toisessa ladossa oli olkikatto. Katon korjaamiseksi saatiin pitkiä olkia, kun ruiskuhilaat ”tapettiin” varstoilla eikä pantu tappurin läpi. Toinen isompi lato, jota sanottiin suuliksi, sisälsi toisessa päässä riihen, jonka kiukan kiviä on vielä näkyvissä mökkitien varrella.

Haan reunassa oli pieni hirsilato, johon kerättiin lampaille kerppuja. Ne olivat koivulehdeksiä. Vieläkin näkee tällaisia tröpinkoivuja, joista on lehdeksiä otettu. Jonkun tiedon mukaan lampaalle piti varata sata kerppua. Meillä lampaita oli alle kymmenen, joten monta kerppua tarvittiin. Saivat lampaat myös heiniä, joita korjattiin navetan vieressä olevaan latoon ja tallin vintille.

Traagisin tarina on Punaisesta ladosta, joka oli näköetäisyydellä talosta ja kai siksi saanut punamultaa seiniinsä. Vuoden 1918 kansalaissodan aikana punaiset tulivat etsimään isäntää, joka oli ennättänyt paeta saaristoon. Isoäitini, joka puhui aina kapinasta, sai pelätä kotona pienten poikiensa kanssa. Muistoksi turhasta käynnistä asemiehet ampuivat ladon seiniin arvellen isännän piiloutuneen sinne. Punainen lato sisälsi myös symboliikkaa.