Suvun salaisuus selvisi dna-testin avulla - Löytyi sekä isovanhemmat että uusi serkku

Lypsykarjatilan emäntä Birgit Huusko ja toimittaja Jouni Hirn ovat serkuksia, paljasti dna-testi. Tässä selataan perhealbumia. Kuva: Johannes Tervo

Viimekesäinen aamu sai yllättävän käänteen, kun huomasin saaneeni ilmoituksen dna-testini valmistumisesta. Keho adrenaliinia huokuen kirjauduin My Heritage -palveluun.

Olin saanut tuhansia dna-osumia. Niistä vain kolme oli merkitty lähisukulaisiksi. Heistä kaksi oli ennestään tuntematonta nimeä. Arvioidut sukulaissuhteet olivat täti ja ensimmäinen serkku.

Samalla tiesin päässeeni tuntemattomaksi jääneiden isovanhempieni jäljille.

Olin iloinen ja helpottunut, mutta olo oli silti jotenkin tyhjä. En ollut enää etsijä, vaan löytäjä.

Veteliläisellä maatilalla asuva Birgit Huusko koki yhtä suuren yllätyksen huomatessaan dna-osumien joukossa minut, ennestään tuntemattoman serkun.

Aloimme viestitellä hänen kanssaan seuraavana päivänä. Vertailimme sukutietoja ja kertasimme tarinaamme.

Birgit oli selvittänyt sukuhistoriaansa pitkälle, joten palaset loksahtivat paikoilleen nopeasti. Totesimme, että meillä on yhteinen isoisä, mutta eri isoäidit.

Yks kaks puhelimeeni tupsahti Birgitin lähettämä kuva isoisästäni. Katson rakeista mustavalkokuvaa hämmentyneenä. Tuossa hän on nyt, pitkään etsimäni mies.

Monet dna-testejä teettävät toivovat löytävänsä suvustaan jotain erityistä, vaikkapa aatelisen tai muutoin sankarillisen ihmisen.

Tein dna-testin, koska halusin selvittää sukuni salaisuudet. Kun monen tuttavani sukupuut yltävät vuosisatojen taakse, niin oma sukupuuni oli isän puolelta täysin tyhjä.

En tiennyt biologisia isovanhempiani, koska lapsettomuudesta kärsinyt helsinkiläispariskunta adoptoi isäni vuonna 1946. Kun isäni kuoli työtapaturmassa 1970-luvun alussa, hänen ottoäitinsä eli mummoni katkeroitui ja katkaisi välit lapsenlapseensa ja miniäänsä.

Armeijan jälkeen halusin tutustua mummooni, mutta hän ei halunnut olla tekemisissä kanssani. Koin tulleeni hylätyksi.

Mummo vaikeni isäni biologisista vanhemmista elämänsä loppuun saakka. Hänen mukaansa he hylkäsivät vauvansa ja muuttivat sodan jälkeen ulkomaille ja katosivat sille tielle. Tekaistu tarina jäi elämään vuosikymmeniksi.

Juurettomuus on vaikuttanut elämääni kielteisesti. Olen kärsinyt ulkopuolisuuden tunteesta ja kokenut oloni irralliseksi perinteisestä perhe- ja sukuidyllistä.

Myös Birgitin äiti varttui ottoperheessä. Birgit sai kuulla kymmenvuotiaana, että hänellä on myös biologinen mummo. Biologinen isoisän henkilöllisyys oli pitkään pimennossa, koska mummo vaikeni lapsensa isästä.

Asia vaivasi Birgitiä. Hän alkoi etsiä pappaansa viisi vuotta sitten.

"En kehdannut koskaan kysyä mummolta suoraan, kuka on äidin isä. Onneksi tätini oli rohkeampi. Hän sai tivattua mummolta, että isoisäni oli Kannuksen kelloseppä."

Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tietävän kylän entisestä kellosepästä. Birgit pääsi hänen jäljilleen kohtalomaisen sattuman kautta.

"Lähdin tätini kanssa etsimään isotätini ja isoisoäitini hautapaikkoja Kannuksesta. Tapasimme hautausmaalla puheliaan vanhan rouvan. Kysyin häneltä, että sattuisiko hän muistamaan kylän kelloseppää 1930-luvulta. Rouva totesi, että tottahan hän Wiljamin muistaa.”

"Kaivoin vanhaa puhelinluetteloa ja soitin summassa eräälle lähialueen samannimiselle miehelle. Hän sanoi, että kelloseppä on hänen setänsä. Sain varmistettua dna-testin avulla, että kyseessä on isoisäni", Birgit kertoo.

Sukututkimus on Birgitille myös mielenkiintoista ajanvietettä, joka tarjoaa kurkistuksen omiin juuriin ja entisaikojen elämään. Kateissa ovat vielä mummon isä ja isoisä.

Birgitin mukaan suvun salaisuuksia on kiusallista selvittää, jos ne koskevat elossa olevia ihmisiä. Vaikeistakin asioista olisi kuitenkin tärkeä puhua.

”Jos läheisten välillä on joku salaisuus, niin silloin kanssakäyminen ei ole kovin luontevaa ja elämästä tulee raskaampaa”, Birgit toteaa.

Yksi tärkeä asia on tekemättä. Tammikuisena päivänä ajan savolaiseen pikkukaupunkiin, jonne isoisäni ja oletettu isoäitini ovat haudattu. Isoäidin osalta sukulaissuhde on vielä varmistamatta.

Taivaalta tipahtelee hiljakseen lumihiutaleita. Haudat sijaitsevat etäällä toisistaan. Löydän ne lopulta kinosten keskeltä. Sytytän kynttilät ja asetan ne hautojen eteen.

Saattoväki kulkee ohitseni. Pakkaslumi narskuu hitaiden askelten alla.

Hetki on pysäyttävä ja surullinen. Mielessäni vilisee kysymyksiä, joihin en saa koskaan vastauksia. Olisiko elämä voinut mennä toisin?

Poistun silti hautausmaan portista helpottunein mielin. Tästä on parempi jatkaa.