Luonto kuolee, ja syyllinenkin tiedetään

Ympäristökeskustelusta voi päätellä maailmanlopun olevan pian käsillä. Ilmasto on pilattu, vesistöt samoin. Eläinlajit kuolevat sukupuuttoon.

Ihmisen asema on hyvin kiusallinen. Puhtaasti luonnon kannalta ihminen on täysin tarpeeton olio – eikä vain tarpeeton, vaan suorastaan tuhoisa.

Syntilista on pitkä. Piittaamattomuuttaan ja omaa etua tavoitellen ihminen kaataa metsät, ojittaa suot, patoaa vesistöt, raivaa surutta peltoa, kaivaa malmeja kuin myyrä ja tupruttelee turpeet, öljyt ja kivihiilet savuna taivaalle.

Ihminen lisääntyy holtittomasti, paskoo juomavedet, levittää kasvi- ja hyönteismyrkkyjä, kylvää ahneuksissaan apulantoja, tyhjentää meren kaloista, lypsää, tappaa, nylkee ja syö eläimet. Kaiken tämän päälle ihminen lentää lomalle Thaimaahan ja tuhoaa ilmakehän mennessään.

Oikein pirullinen tapaus koko ihminen. Ei ihme, jos tällaisesta toiminnasta tulee huono omatunto.

Vihreiden kantaisä Pentti Linkola esitti jo aikoja sitten ratkaisun ongelmaan: Saisi kuolla sukupuuttoon koko ihminen. Ei haittaisi, jos sodat ja luonnonkatastrofit hieman edistäisivät asiaa.

Kalastaja-filosofin toive on toteutunut maailman väestönkasvua hitaammin.

Syyllisyys ei ole helpottanut. Se tuntuu vaivaavan erityisesti tiedostavaa ja koulutettua kaupunkiväestöä. Tämä on ymmärrettävää, koska ympäristöä kuormitetaan juuri kaupunkilaisten suuren kulutusinnon vuoksi.

Herkimmille kaupunkiasujille on tullut pysyvästi paha mieli. Omaatuntoa voi onneksi puhdistaa syyttämällä maa- ja metsätaloutta vesistöjen pilaamisesta ja luonnon tuhoamisesta.

Moni muukin maaseudun elinkeino tuntuu kaupunkilaisesta eettisesti ja ympäristöllisesti arveluttavalta. Ahneesti maalaiset pyrkivät vielä saamaan taloudellista voittoa luonnon kustannuksella.

Ääripäät hallitsevat keskustelua. Meidän maalaisjunttien mielestä muiden ei tarvitsisi juuri tulla neuvomaan meitä tekemisissämme. Kaupunkien vihreimmässä ajattelussa on taas vaikea ymmärtää, miksi kenenkään yleensä pitää asua maalla luontoa tuhoamassa.

Kun kiistat hallitsevat julkisuutta ja elättävät mediaa, jää huomaamatta, että valtaosa suomalaisista löytää konsensuksen luonnonvarojen hyödyntämisen ja ympäristökysymysten välillä.

Ihmiskunta elää vain luonnonvaroja hyödyntämällä. Elämä puolestaan jää lyhyeksi, jos hyödyntäminen ei ole kestävää.

Kestävyyden rajoja koetellaan jatkuvasti maailman väestön ja sen elintason ja kulutuksen kasvaessa. Väestö ja kulutus keskittyvät kaupunkeihin – luonnonvarat on hajasijoitettu laajoille maaseutualueille.

Linkolalainen ratkaisu järjestyisi helposti. Jos vaikkapa ruuan ja energian tuotanto lopetettaisiin kokonaan, maatalouden päästöt loppuisivat, ja samalla päästäisiin nopeasti eroon myös kaupunkien jätevesiongelmista.

Ruuaton ja energiaton talous olisi puhdasta taloutta. Talvipakkasilla tulokset nähtäisiin muutamassa viikossa. Luonto kiittäisi.

Ihminen on kuitenkin ottanut oikeudekseen täyttää maan ja tavoitella päivä päivältä helpompaa ja parempaa elämää. Tämän toteutuminen vaatii yhteisymmärrystä siitä, kuinka luonnonvaroja hyödynnetään.

Ympäristöintoiluakaan ei pidä ylenkatsoa. Vaikka se vaikuttaa usein kiusalliselta, on sillä myös ansionsa.

Ilman aktiivista ympäristöliikettä – jota muiden muassa Linkola aikanaan käynnisteli – moni asia olisi huonommin. Ympäristön arvo ja luonnonvarojen kestävä käyttö ymmärretään nykyisin kaikilla toimialoilla ja kaikissa poliittisissa puolueissa.

Sama toistunee nykyisen ympäristöaktivismin suhteen. Kun siitä kuoritaan enin hörhöily ja fanaattisuus, jäljelle voi jäädä ihan järkeviä asioita.

Maaseutu saanee jatkossakin luvan ruokkia kaupunkeja ruualla ja energialla, kunhan lupahakemus on oikein täytetty. Koska hakemuskaavakkeet suunnitellaan yhä useammin kaupungissa, lupaehdoista voi tulla välillä kummallisia.

Maaseudulla kannattaa kuitenkin muistaa, että kaupunkilainen on myös asiakas – ehkä välillä hankala, mutta asiakas joka tapauksessa.

Ja asiakashan on aina oikeassa. Tai ainakin kannattaa antaa hänen luulla olevansa oikeassa.