ONNEN OMENA, VAURAUDEN HEDELMÄ Kissa vieköön, mikä myyrä- vuosi!

Vihertää ja itää

Nurkissa rapisee taas, ja tänä vuonna voi melkein kuulla, kuinka maan allakin kaivetaan. Metsäntutkimuslaitoksen ennusteen mukaan etenkin peltomyy-

riä on tänä talvena Etelä- ja Keski-Suomessa poik-

keuksellisen runsaasti.

Pihoilla päänvaivaa aiheuttaa myös vesimyyrä, jonka kanta niinikään on kasvussa. Taimisuojia siis tarvitaan taas, eikä muutama hiirikissakaan olisi pahitteeksi.

RUNO JARPA

Maaseudulla on omenapuiden kasvatuksella kymmenien vuosien perinteet. Kotipihojen omena-aarteita ovat pienet kaneliomenat, kuhmuraiset talouslajikkeet ja monet vanhat puut, joiden lajiketta ei edes tiedetä. Niissä kypsyvä sato on kotoisan pientä ja vaihtelevaa, mutta parasta mahdollista ainesta piirakkaan ja mehuun.

Monen pihan vanhat puut ovat jäänteenä hedelmätarhasta, jonka sadosta aikoinaan saatiin melko merkittävääkin tuottoa. Omenoiden myynnillä on saatettu hyvinkin hankkia navettaan hyvä lehmä tai taloon uusi katto.

Vanhoissa omenapuissa heijastuu edelleen suuri kulttuuritausta. Puiden perimässä saattaa olla piirteitä niin idästä kuin lännestä, sillä hedelmäpuiden taimia lienee meille päätynyt niin viikinkien kuin itäisten kaupparatsujen matkassa. Kartanoihin ja porvaristaloihin taimia tuotettiin satamäärin aina Tallinnaa ja Pietaria myöten.

Vähävaraiset talonpojat sen sijaan säästivät kustannuksissa, ja perustivat omenatarhansa kartanon herkkujen siemenistä. Niistä kasvoi puita, joiden kohdalla välillä onnisti, välillä ei. Karvaimmista omenoista pääsivät osallisiksi siat, mutta osaan taimista kypsyi niin maukas sato, että niistä valikoitui kestäviä lajikkeita vuosikymmenien käyttöön. Osaa näistä lajikkeista istutetaan edelleen.

Toki hedelmänviljelyksessä on tehty sittemmin myös laajaa kehitystyötä. Aivan viime vuosina on lanseerattu koko joukko uusia, kestäviä omena-

lajikkeita, mitä voidaan puutarha-alalla pitää melkoisena saavutuksena. Ovathan aikaisemmat lajikkeet jo 1800 -luvun puolelta, ja nekin periaatteessa kovin ulkomaisia alkujaan.

Kun maaoravasta tuli tikutaku, on syytä pohtia, tulisiko kasvienkin saada hieman nykykulttuurin vivahteita. Toki nykyisessäkin nimistössä on suoranaisia helmiä, kuten palpakko, pullukka, räpelö ja rölli.

Silti mukaan kaivattaisiin vähän modernimpaa otetta. Kansanperinteen sijasta on ammennettava tästä ajasta. Sinisievikki on jo olemassa, mutta miltä kuulostaisivat rantaviehko tai punahempukka?

Hyvän nimikandidaatin voisi saada vaikkapa huonekasvina suositusta palmuvehkasta (Zamioculcas zamiifolia), joka ei ole liioin palmu kuin vehkakaan. Löytyykö Ankkalinnasta lisää vaihtoehtoja, vai siirrytäänkö suoraan Muumeihin?

OMENAKUVAT: SÄDE AARLAHTI