Heinäkuiset hukkakaurajahdit eivät menneet hukkaan
Ei riittänyt, että pellonreunasta olisi vain kiikaroitu viheliäistä vieraslajia ja käyty poimimassa nähdyt hukkakaurayksilöt. Kuri oli lähes sotilaallinen, kun pellot haarukoitiin tarkasti kävellen läpi, kirjoittaa MT:n toimittaja Kristiina Antell.
Hukkakaura on vieraslaji, jonka leviämistä viljapelloilla voi estää poimimalla ja hävittämällä yksilöt. Kuva: Fanny NiittymaaOlen kävellyt heinäkuisia viljapeltoja läpi lapsuudessani ja nuoruudessani 1980- ja 90 -luvuilla. Pellolla sai kävellä, koska sieltä etsittiin hukkakauroja. Puuhassa oli mukana koko perhe.
Ei riittänyt, että pellonreunasta olisi vain kiikaroitu viheliäistä vieraslajia ja käyty poimimassa nähdyt hukkakaurayksilöt. Peltoon piti jalkautua, ja kuri oli lähes sotilaallinen. Piti pysyä rivissä samassa tahdissa ja sopivan matkan päässä muista kerääjistä. Näin koko pelto tuli tarkasti haarukoitua läpi.
Itselläni oli varhaisteininä mukana korvalappustereot, ja lauleskelin pellossa kulkiessani. Sain huomautuksia vanhemmiltani, että hukkakaurojen keräykseen pitää keskittyä. Ei lompsia musiikkiin tahdissa ja jalkoihin tuijottaen huolimattomasti haahuillen.
Samalla sai kuulla, kuinka hukkakaura leviää, jos jokaista yksilöä ei poimita pellosta. Kesä toisensa jälkeen kerrottiin, kuinka joillain maatiloilla touhua laiminlyödään. Vapaamatkustajien vuoksi seuraavana kesänä hukkakauroja on myös kuuliaisesti niitä keränneiden pelloilla.
Hukkakauran poimimiseen maasta pois liittyi tarkka protokolla. Se piti poimia pellosta juurineen ja asetella tarkasti jätesäkkiin, ettei mitään päässyt varisemaan takaisin peltoon. Ison hukkakauran vierestä piti katsella, onko pieniä yksilöitä kasvamassa matalammalla ja poimia nekin pois.
Yleensä hukkakaurat olivat ryppäässä. Vihneiden kutittama ja paarmojen kiusaama lapsi koki onnistumisen elämyksiä, kun sai huudella muille kerääjille, millaisen saaliin löysi. Kanssakerääjät kiittelivät löytöä ja saattoivat tulla auttelemaan, jotta kaikki hukkakaurat saatiin maasta pois.
Kotipelloilta hukkakauroja oli mukavinta kerätä, sillä samalla näki ohikulkijoita. Kyläläisten juttutuokiot keskeyttivät hetkeksi koko perheen touhun. Mielestäni metsäpellot olivat ikävimpiä kerätä, koska niiden lähettyvillä ei tapahtunut mitään.
Kun kerätessä oli urakoitu kaukana oleva iso pelto suurin piirtein puoliväliin, oli juomatauon paikka. Toisinaan auton takakontin kylmälaukusta löytyi harvinaista herkkua, limsaa.
Mukaan saatiin joskus myös ekstrakerääjiä, esimerkiksi sukulaislapsia taajamasta. Heille keräyspuuha oli eksoottista. Tuossa seurassa ryhdyin itsekin neuvomaan, kuinka homma hoituu. Musiikin tahdissa maleksiva kerääjä oli tipotiessään ja minusta kuoriutui asian osaava työnjohtaja.
Pellolta kotiin saavuttua hukkakaurat poltettiin heti uunissa. Näinä iltoina, yhteiseen hyvään osallistuttua, sai ottaa luvan kanssa rennosti.
Nyt olemme vuokranneet pellot naapureille, eikä hukkakauraurakkaa enää ole. Siltikin isäni toteaa edelleen ylpeänä, kuinka tehokkaasti me sitä vuosien aikana kitkimme. Isoja ryppäitä ei pelloilta löydy. Tuskin edes yksittäisiä hukkakauroja.
Omatkaan ponnisteluni eivät siis olleet turhia.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
