Askel menneeseen
Niillä on nimet: Katrine, Elina, Diana, Laila, Salme, Nelly ja Miss B.B. Osa on jo lähes viisikymppisiä, osa vasta kolmekymmentä vuotta vanhoja. Silti kaikki ovat ihan uusia. Nimittäin kenkiä.
Pysytään lestissä
TEKSTI: Riitta Mustonen KUVAT: Hanne Manelius Rautalammilla
Vanha hakkaa uuden
Kenkäkauppa Valosuo seisoo Rautalammin kylänraitin varrella samalla paikalla, mihin se viisikymmentä vuotta sitten perustettiin. Asiakkaat ovat osin vaihtuneet, mutta kauppias on sama tai ainakin samaa perhettä. Asko Valosuo jatkaa vanhempiensa työtä.
Näyteikkunassa nakottavat ajankohtaan sopivat kuomat ja reinot, mutta sisällä myymälässä valikoima on laajempi. Itse asiassa erittäin laaja, ainakin aikajanalla mitaten.
Seiniä kiertävillä hyllyillä on tarjontaa monelta vuosikymmeneltä. Joidenkin kenkälaatikoiden päädyistä saattaa lukea lyijykynällä yliviivatut hinnat vanhoina markkoina ennen vuotta 1963.
Kauppias vetää pyynnöstä esiin yhden laatikon. Sieltä paljastuvat tyylikkäät naisten avokkaat, jotka ovat kuin suoraan huippusuunnittelija Minna Parikan kynästä. On korokepohja, sirot nahkarusetit koristeena ja silkinsileä pinta.
”Eihän nahka miksikään mene, kun on kuivassa eikä räystään alla”, tuumaa Valosuo. Kenkälaatikkopinoja on myymälähuoneen lisäksi varastossa ja vintillä, ja Valosuo tietää tarkasti, mistä minkäkin kengän ja koon hakee.
Vanhan varaston lisäksi tarjolla on myös uutuuksia, enemmän kotimaisia kuin muualta tuotuja. Sievin jalkine, Laitilan jalkinevalmistamo, Suomen Kumitehdas – mitä niitä nyt onkaan. Vanhat liikesuhteet toimivat, vaikka myyntiedustajat tuppaavat nykyisin kiertämään vain isoja keskuksia.
Nurkassa pystyuuni hohkaa lämmintä. Polttoaineena Valosuo käyttää muun muassa 70–80-luvun kenkien polyuretaanipohjia, jotka ikääntyessään tuppaavat katkeamaan käyttökelvottomiksi. Lämpöenergiaksi muutettuna niistä on edes jotain hyötyä.
Hevospitäjässä kun ollaan, niin toki tarjolla on myös hevosenkenkiä ja muuta tilpehööriä. Ravimiehet ostaa, paljastaa Valosuo. Rautalammin ratsastuslukiolla on omat kanavansa tavaran hankintaan.
Joustavaa palvelua
Kenkäkauppa Valosuossa asiakas saa henkilökohtaista palvelua ja tunnelma on kuin vuosikymmenten takaa. Mutta kauppias on vaatimaton; hänen mielestään kengissä ja kaupassa ei ole mitään lehtijutun arvoista. Eikä hän ole asiantuntija kenkien suhteen, olkoonkin, että on työskennellyt kenkäkaupassa koko ikänsä.
Kaupan ovi käy ja sisään astuu asiakas. Tenho Tiitinen tulee etsimään itselleen saapikasta. Sellaisiahan Valosuolta löytyy, on joko aito 1950-luvulla todella hienosti tehty Ruotsin armeijan nahkasaapas. Ja sitten on tämä uudempi, lämpövuorinen.
Kumpi on parempi? Valosuo tuhahtaa – asiahan on itsestään selvä. Uudessa on muovipinta ja valettu muovipohja, ei kunnon nahkaa, ei kantakovikkeita.
Tiitinen empii, mutta Valosuo osoittautuu myyntimieheksi. ”Ostat kahdet. Vuorittomat pidät sellaisena päivänä, kun ei palella. Saapasta tykkäät käyttää kuitenkin. Maksat kun jaksat. 120 euroon saat molemmat.”
Tiitinen nousee. Lähtee Nesteelle juomaan kupin kahvia ja miettimään.
”Tulee se takaisin”, uskoo Valosuo. ”Vaikka ei ole kyläläisten varassa tällainen kauppa. Sitä ei osata arvostaa, mikä on lähellä. Eihän oma rouvakaan ole mitään, parempihan se on naapurin rouva.”
Niin. Oma kenkäkauppa alle 4 000 asukkaan kunnassa alkaa olla harvinaisuus.
Viimeinen sulkee oven
Valosuon vanhemmat perustivat kaupan aikanaan Salmiin. Sieltä se muutti Pihlavan, Pielaveden ja Keiteleen kautta Rautalammille, missä perheen pojat jatkoivat liiketoimintaa vanhempien kuoltua. Neljä vuotta sitten veli kuoli, ja nyt 65-vuotias Asko seisoo yksin tiskin takana.
Kauppias hakee näytille pienen ruskettuneen lehtileikkeen, jossa kerrotaan, että ”Uusi jalkineliike avaa ovensa 4.9.1961 klo 8.00. Y. Valosuo.” Siitä pitäen liike on ollut auki, yleensä maanantaista lauantaihin. Sunnuntait kauppa on kiinni, mutta: ”Joskus tarvii myydä sunnuntaisinkin, jos vaikka keli on muuttunut. Pääsevät tuolta takaa sisälle, minä kun asun tässä samassa talossa.”
On sellaisiakin päiviä, ettei käy yhtään asiakasta. ”Mikäs siinä, tässä katselen ja ihmettelen.”
Radiota liikkeessä ei ole, puhumattakaan tietokoneesta. ”Kymmenen vuotta sitten kävi Teoston tarkastajat. Eivät meinanneet uskoa, ettei ole radiota. Kiersivät kaikki tilat. Tämä kun on julkinen tila, pitäisi maksaa Teosto-maksut.”
Vanha koristeellinen kassakone on riittänyt maksuliikenteeseen. Höylättävällä pankkikortillakin voi maksaa, mutta visojen vinguttamiselle Valosuo ei ole lämmennyt.
”Ihmiset menee vielä rahalle takasin. Tietäähän sen, mihin tämä tietokoneistuminen johtaa. Aikansa se tuntuu hyvältä, mutta sitten kaatuu. Kyllä ihminen pärjää ilman internetiä ja pankkikorttia.”
Valosuo on eläkeiässä. Vanhuuseläke kalskahtaa hänen korviinsa pahalta sanalta. Eikä mies vanhalta näytäkään – tuuhea, ruskea parta, päälaki kalju, sopusuhtainen vartalo. Kuvaa hänestä ei saa ottaa, ei ole otettu sitten ajokorttikuvan jälkeen. Hän ei tykkää olla esillä, kun ”ei ole kehumista kuitenkaan”.
Niin, eläkkeelle voisi jäädä, mutta mitä iloa siitä olisi? ”Pidän kaupan tässä niin kauan kuin pidän. Jos lopetan huomenna, niin sitten en aukaise. Kun velkaa ei ole, voi itse päättää.”
Kenkäkauppiaan ura ei varsinaisesti ollut Valosuon toiveammatti. ”Ei tähän pitänyt jäädä, mutta sitä vain silloin jäi.” Onneksi jäi, sillä mistä muualta voisi löytää juhlakengät suoraan 40-luvulta tai lasten villavuoriset, nahkaiset talvinilkkurit, samanlaiset kuin itsellä oli ihan pienenä. Vetoketju on varastossa vihertynyt, mutta kun Valosuo käy takahuoneessa sitä vähän öljyämässä, niin jo se kulkee.
”20 euroa. Vaihtaa saa, jos tulee ongelmia.”
Onko kauppiaalla vielä haaveita?
Valosuo hymähtää. ”Joka aamu kuuntelee, että kaikki toimii. Se on hyvä. Se riittää.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
