Liikunnan riemua Rahulassa

Sumuinen sade vihmoo, on pimeää, vaikka kello on vasta puoli kuusi illalla. Syysväsymyksestä ei kuitenkaan ole tietoakaan kirkkaasti valaistussa Rahula-salissa, joka sijaitsee Rahulan kylässä noin kymmenen kilometrin päässä Mikkelistä.

Salissa on täysi tohina päällä, meneillään on kiivas sählyottelu, jossa erotuomarina toimii 8-vuotias Aapo Melonen ja pelaajina toistakymmentä kylän 6–8-vuotiasta poikaa. Aapon äiti Anne Melonen katsoo päälle.

”Muutamana vuonna kävimme pelaamassa sählyä oman perheen voimin, sillä salilta voi varata omia pelivuoroja. Mutta sitten ajattelin, että miksei sitä voisi ohjata vähän isompaakin ryhmää, niin saataisiin kunnon pelit aikaan”, tuumii neljän pojan äiti, joka työskentelee erityisluokanopettajana kaupungissa.

Nyt sählyä on pelattu jo pari vuotta ja pojat ovat antaneet joukkueelleen nimenkin: FC Rahula.

Yksi pelaajista on 8-vuotias Hermanni Halinen, jolle sählyillat omalla kylällä ovat mieluisampia kuin jääkiekkoharrastus kaupungissa.

”Lähiliikuntapaikkaan tuttujen ihmisten pariin on helppo tulla. Lasten harrastaminen tuppaa nykyisin olemaan kovin kilpailuhenkistä. Täällä painopiste on nimenomaan harrastusluonteisuudessa”, iloitsee äiti Hanna Hyvärinen.

2000-luvun alussa rakennettu Rahula-sali ei seiso tyhjillään. Toimintaa on useita tunteja joka ilta, ja kyläläisillä on oikein oma liikuntalukujärjestys: poikien sählyn jälkeen alkaa naisten jumppa, jonka jälkeen on miesten jumpan vuoro. Viikon aikana on kuperkeikkakerhoa, lihaskuntojumppaa, salibandya, lentopalloa, isompien poikien sählyä ja lavatanssikurssia.

Välillä kokeillaan erikoisempia lajeja, kuten vaikkapa joogaa.

”Ainakin kolmenkymmenen vuoden ajan olen käynyt täällä naisten jumpassa. Aluksi tuossa viereisellä koululla ja nyt täällä salilla”, kertoilee entinen emäntä, nyt ansaittuja eläkepäiviä viettävä Anja Piispa.

Piispan mukaan jumpassa käy tavallisesti 40–50 naista, ja paljon heitä on tänäkin iltana. Hiki lentää, kun ryhmän varsinaista ohjaajaa sijaistava Melonen laittaa musiikin soimaan ja näyttää mallia.

Rahulalaisten liikunnallinen elämäntapa perustuu siihen, että kyläläisissä on useita liikunta-alan ammattilaisia, jotka jaksavat liikuttaa ihmisiä vielä työajan jälkeenkin. Koulutuksessa on myös nuoria, joista toivotaan lapsiryhmien vetäjiä.

Rahulan kylätoimikunnan puheenjohtaja 35-vuotias Antti Kajakoski on itsekin opiskellut liikuntaneuvojaksi, mutta viljelee nyt kotitilaansa.

”Toiminnallinen ja itsenäinen”, luonnehtii hän Mikkelin kaupunkiin kuuluvaa kyläänsä, jossa asuu arviolta 300–600 ihmistä riippuen siitä, mihin rajat asetetaan. Rahulaan on tunkua, kylälle on muuttanut paljon nuoria perheitä.

”Paluumuuttajia, kuten minä itsekin”, Kajakoski toteaa. Tulijoita saattaisi olla enemmänkin, jos tonttimaata olisi tarjolla enemmän.

Pimeänä lokakuun iltana kyläläisillä on vain yksi yhteinen murhe: uhka koulun lakkauttamisesta. Mikkelin kaupunki, niin kuin melkein kaikki Suomen kaupungit ja kunnat, etsii säästöjä. Yhdeksi säästökohteeksi ollaan kaavailtu yli sata vuotta toiminutta Rahulan kyläkoulua.

”Tuntuuhan se hassulta, että oltaisiin pienen kertaluontoisen säästön takia valmiita heittämään koulun satavuotias historia romukoppaan. Kyse on isommista ongelmista, jotka eivät ratkea lakkauttamalla kyläkoulu”, Kajakoski tuumii.

Jos koulu loppuu, niin kuka sitten ylläpitää ja lämmittää koulua ja kyläläisten yhteisenä liikuntatilana palvelevaa Rahula-salia?

”Ei tämä ole yhteiskunnalta säästämistä vaan tuhlaamista, jos on vara heittää vasta kymmenen vuotta toiminut sali koulun mukana roskakoriin”, tuhahtaa Hyvärinen. Ja mitä sitten tapahtuisi yhteen hiileen puhaltamiselle ja omaehtoiselle toiminnalle, joka on tuonut ihmisille voimia ja hyvää oloa? Oma hintalappunsa silläkin on.

TIINA KUKKONEN