Polte työhön

”Antoisinta on ylittää asiakkaan toiveet, mutta jos ylittää vielä omatkin, niin tulee tunne, että joku johdattaa minua.” 

Nousiainen takoo myös tauluja. 

Sepän paja Savonlinnan Pihlajaniemessä jää hieman tien katveeseen. Erikoinen taottu portti ja roskakatos viittaavat siihen, että tontilla tehdään muutakin kuin vain asutaan.

Teppo Nousiainen löysi paikan muutama vuosi sitten kyllästyttyään siihen, että keskustan vanhassa tiilipajassa ja -myymälässä ihmiset ramppasivat ihastelemassa tuotteita, mutta harva osti mitään, ja samalla työ koko ajan keskeytyi.

Lämpöeristämättömään pajarakennukseen piti tehdä täysremontti ennen kuin Nousiainen pääsi jatkamaan siinä töitään. Vuosi oli 2006 ja paja jo kolmas reilun viiden vuoden sisään.

”Se oli raskas ajanjakso. Samalla piti saada elantoa ja asiakkaat tyytyväisiksi ja tehdä remonttia. Haluaisin pajastani sellaisen, että ihmiset puhuisivat, oletteko nähneet sen pajan siellä Savonlinnassa. Aitoa taontaa pihapiiriin, paja ja puoti järjestyksessä – ja taloremonttikin valmiina.”

Nousiaisen puheesta kuulee, että miehellä on intohimoa ja tavoitteita. Jo lapsena hän kirjoitti kouluaineeseen, että hänestä tulee isona taiteilija. Isä on metallitaiteilija ja muotoilija, äiti oli taidekonservaattori. Teppo-poika touhusi isän kanssa pajassa ja ompeli äidin ompelukoneilla vanhoista vaatteista uusia.

Nousiainen opetteli kuitenkin ensin suutariksi. ”Tekemisen tuska oli silloinkin kova. Ompelin ja tein puutöitä naapureiden iloksi pienessä kaksiossa Vaasassa. Vanhemmat olivat muuttaneet Itä-Suomeen, ja minä tein elämäni parhaan päätöksen 30-vuotiaana ja muutin Savonlinnaan.”

Savonlinnassa Nousiainen opiskeli artesaaniksi ja alkoi takoa rautaa. Koulun välityksellä hän pääsi sepän oppiin Unkariin, ja se muutti elämän suunnan. Sepän ammatti tuntui omalta.

”Vuonna 2000 uskalsin perustaa yrityksen. Eka paja oli pari metriä leveä ja saman verran vieressä korupajaa ja myymälää. Tein siellä kaksi suurinta kynttelikköäni, kolme metriä pitkät, joita takoessa piti mennä yli ja ali ja kiertää ympäri.”

Kyntteliköistä toinen päätyi näyttelyyn Olavinlinnaan ja toinen Pauligin kahvimainokseen. Olavinlinnan vieraista moni ei edes huomannut, että kyseessä oli näyttelytyö, niin hyvin kynttelikkö istui ympäristöönsä.

Kahvimainoksessa Nousiainen kertoi intohimostaan ammattiinsa, ja mainos poiki paljon töitä. Ihmiset tilasivat erikokoisia kynttelikköjä, sähkövaloilla ja ilman.

Alkuperäisistä isoista kyntteliköistä toisen osti Nousiaisen eno, ja toinen roikkuu yhä pajan katossa. Kynttelikkö painaa 50 kiloa, ja sen tekemiseen meni viikkoja.

”Se on ainutlaatuinen. Moni on kysynyt, mutta mainoksen jälkeen nostin vielä hintaa. 7 000 eurolla sen saa.”

Kahvimainoksen jälkeen Paulig tilasi Nousiaiselta kolmekymmentä kuparista kahvipannua. Niitä ei Suomessa Nousiaisen tietojen mukaan tee kukaan enää käsin, mutta Nousiainen otti homman vastaan.

”Jouduin tekemään pannuja varten seitsemän erilaista alasinta ja neljä uutta vasaraa. Pelkästään työkalujen valmistamiseen meni viikko ja kokonainen talvi pannujen tekemiseen. Paukutin niitä monta kuukautta, tuhansia iskuja, sormet ja ranteet kipeinä.”

Nousiainen hakee esille pienen ja soman pannun. Pannu on kuin koru ja tehtykin korutyökaluilla. Nokan ”russakkaläpässä” on koristeelliset kaiverrukset.

”Jos teillä on käsintehtyjä kuparipannuja, niin arvostakaa niitä. Hyvä pannu ei synny itsestään, vaan se on pakotettu nousemaan pannuksi.”

Seppä näyttää takomiaan tauluja. Hän soisi niidenkin miellyttävän asiakkaita.

”Ideoita mulla on ihan kauheasti. Se on ihan tuskallista.”

Vaikeimpana asiana työssään seppä pitää ajankäytön hallintaa. Joskus takoessa päivät venyvät kellon ympäri. Silloin seuraava päivä on jätettävä väliin, tehtävä vaikka suunnittelutöitä paperilla.

”Olen taiteilijaluonne. On vaikea pitää aukioloaikoja, sillä alitajunnassa on koko ajan tunne, että tuleeko joku. Se stressaa.”

Nousiainen sanoo pyrkivänsä siihen, että tuote olisi parempi kuin asiakas osaa odottaa. Että tämä huokaisisi: ”Oi vitsi, miten sä ton keksit!”

”Antoisinta on ylittää asiakkaan toiveet, mutta jos ylittää vielä omatkin, niin tulee tunne, että joku johdattaa minua.”

”Jokainen taottu tuote on ainutlaatuinen. Kukaan ei pysty kopioimaan sitä. Tuotteissa pitää olla sellaista tyyliä, että lapsenlapsetkin pystyvät katsomaan niitä tai ne voi laittaan museoon.”

Ulkomailta tuotuja taontatuotteita Nousiainen ei aina arvosta. Ne on hänen mielestään usein tehty vain myyntiä varten ja niistä puuttuu muototaju.

Omaa muototajuaan Nousiainen pitää melko hyvänä, mutta tekemisen tekniikoissa on vielä hiottavaa verrattuna vaikkapa Unkarin seppiin, joilla on satojen vuosien historia ja pitkä koulutus.

Pajassa kaikuu kolmen sepän näyttelyyn tehty musiikki, yhtye on PaJaTe eli Pasi, Jari ja Teppo. Musiikki kertoo sepästä, joka tulee aurinkoisena aamuna pajaansa, sytyttää ahjon ja alkaa tehdä töitä.

Edellisiltana Nousiainen on ollut bändijameissa, joihin miehet kokoontuvat kerran kuukaudessa. Siitä nimi kokoontumiselle: miehillä on kuukautiset. Kitara, basso, symbaalit, pajavasara, konevasara – äänimaisema sopisi vaikka rentoutukseen hierontapöydällä.

Nousiainen esittelee ylpeinä alasimiaan, joita on pajassa viisi: Unkarista tuotu 250 kiloa painava korkea malli, ettei tarvitse kumartua, tyssäämistä varten lattiamalli, lasten alasin kursseja varten ja uusin löytö, jossa on terävät kulmat.

Alasimien kanssa kun takoo, niin työ on äänekästä, kuumaa, hikistä. ”Oikeaa työntekoa. Kun olin korupajassa töissä, niin valehtelin ittelleni. Ihan kuin en töitä tekisikään. Nautin siitä, kun on hikiset vaatteet ja saa takoa ja touhuta.”

”Tämä työ on ihana, mutta raskas.”