Santeri Alkion työhuoneessa on hiljaista. Työpöydällä seisovalla vanhalla Remingtonin kirjoituskoneella ei ole kirjoitettu mitään enää vuosiin, se on auttamattomasti rikki.
"Minusta on suloisen symbolista, että hänen Remingtoninsa on lakannut toimimasta, mutta minä voin vielä jatkaa omallani", kirjailija Paula Nivukoski sanoo.
Isossakyrössä syntynyt ja nykyään Laihialla asuva Nivukoski julkaisi helmikuussa ensimmäisen romaaninsa Nopeasti piirretyt pilvet. Suuri osa käsikirjoituksesta syntyi poliitikkona, kirjailijana ja toimittajana tunnetun Santeri Alkion talossa Laihialla.
"Olin käynyt täällä vuosia aiemmin, ja ohi kulkiessani aloin miettiä, että tuolla olisi kiva kirjoittaa. Selvitin kenellä on avain ja kysyin asiasta. Sitten minulle teetettiin oma avain. Niin se täällä maalla toimii."
Alkiolla ja Nivukoskella on muutakin yhteistä kuin ammatti ja mieltymys Remington-merkkisiin kirjoituskoneisiin. Alkio oli Nivukosken isoäidin isän serkku, ja tuosta isoäidistä eli mummasta kumpusi idea Nivukosken esikoisromaaniin.
Historia on kotitalossani aina jollain tavalla läsnä.
Lapsuudessa Nivukosken oli mahdoton ymmärtää, että jotkut ihan oikeasti ostavat talon ja muuttavat aivan vieraisiin huoneisiin. Nivukoski kasvoi perheensä sukutilalla Kyrönjoen varrella.
Niiden peltojen ääressä olivat hikoilleet sukupolvet häntä ennen. Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi?
Nivukoski on suorittanut viljelijäammattitutkinnon ja auttaa vanhempiaan viljatilan töissä niin usein kuin ehtii. Hukkakauraa hän etsi pelloilta heti kun silmät olivat viljan tasolla. Nivukoski oppi ajamaan traktoria 14-vuotiaana ja sittemmin myös puimurin hytti tuli tutuksi.
"Historia on kotitalossani aina jollain tavalla läsnä. Mietin sitä jo pienenä, kun istuin traktorin kyydissä isäni kanssa."
Myös Nivukosken lapset Elisa, 8, ja Eliel, 4, hyppäävät mielellään traktorin kyytiin. Eliel oli kaksiviikkoinen nukkuessaan ensimmäistä kertaa päiväunia viljakuormassa.
Romaanin ensimmäinen versio alkoi muotoutua Nivukosken kuopuksen vauva-aikana. Poika ei pienenä nukahtanut lainkaan sänkyyn, vaan mieluisin makuualusta oli oma äiti. Yön pikkutunneilla vauvan saattoi nostaa hetkeksi sänkyyn nukkumaan ennen seuraavaa herätystä.
Ensimmäiset yöt Nivukoski katseli elokuvia nukkuva vauva sylissään, mutta sitten hänet valtasi halu kirjoittaa.
"Yöllä on tiettyä ajattomuuden tunnetta ja samalla vahvasti läsnä ajatus sukupolvien jatkumosta. Yhtenä iltana otin tietokoneen eteeni ja aloin kirjoittaa."
Alun perin Nivukoski suunnitteli kirjoittavansa isoäitinsä elämäntarinan. Mumman ensimmäinen aviomies oli lähtenyt parempien tienestien perässä Amerikkaan 1920-luvulla. Matka, jonka piti taata sattumat soppaan, hajotti lopulta perheen.
Nivukoski ehti elää mummansa kanssa yhtä aikaa vain viisi vuotta, mutta suvussa kulkeneiden tarinoiden pohjalta tekstiä syntyi vaivatta. Kunnes ei enää syntynyt.
"Muistan hetken, kun kirjoitin mumman kaipaamaan miestään. Oli helppoa kirjoittaa hänelle mustekynä käteen, mutta kun hän asettaa kynän kärjen paperille, olikin vaikea löytää hänelle sanoja. Huomasin, että peilaudun itse siihen mukaan."
Nivukoski päätyi luomaan mielessään Koskiluhdan Liisan, romaanin päähenkilön. Muut saattaisivat vetää yhtäläisyysmerkit Liisan ja Nivukosken isoäidin välille, mutta kirjailijalle näiden kahden henkilön erottaminen oli välttämätöntä. Niin hän saattoi kirjoittaa tarinaan vapaasti Liisan ajatuksia pohtimatta mitä mumman päässä on todella liikkunut.
Esikoisromaani on Nivukoskelle erityisen henkilökohtainen. Isoäidiltään lainaamansa tarinan lomaan hän on punonut omia tunteitaan.
"Kirjan julkaisun aikaan koin suurta alastomuutta, sillä tuntui, että olin kirjoittanut sieluani kirjaan. Jossain kohtaa minulle tuli olo, että olen ripustanut sieluni pyykkinarulle jokirantaan ihmisten nähtäville."
Jossain vaiheessa Nivukoski ymmärsi, että eivät lukijat etsi kirjan sivuilta Nivukosken kokemuksia, vaan peilaavat omia ajatuksiaan ja toiveitaan kirjan tapahtumiin.
"Kun lukija avaa ensimmäisen kerran kirjan kannen ja se narahtaa niin kuin Koskiluhdan veräjä, lukija astuu hiekkaiselle pihalle. Ei siellä näy enää minun jalanjälkiäni, vaan sinne tulevat lukijan omat jäljet. Tarina muuttuu, ja he ovat siinä läsnä enemmän kuin minä."
Itse asiassa koko kirja fyysisenä esineenä tuntuu tällä hetkellä Nivukoskesta hieman vieraalta. Kirjoitusvaiheessa hän ajatteli kaiken päättyvän, kunhan kirjan lopullinen versio olisi kustantajalla. Vähän kuin ensimmäistä lasta odottaessa – tulevaa synnytystä jännittää niin paljon, että sen jälkeistä aikaa ei osaa edes ajatella.
"Ehkä minun pitää viettää iltoja halaillen ja tuijotellen kirjojani. Tässä on ollut niin paljon asioita, etten ole ehtinyt rauhoittua tämän ääreen."
Apurahan ansiosta Nivukoski on tänä keväänä voinut keskittyä kirjailijan työhön, eikä hän ole joutunut kiirehtimään Vaasan yliopiston kielikeskukseen opetustöidensä pariin.
Niin hän toivoisi myös jatkuvan, sillä Remingtonin mustenauhalta valuu paperille jo uutta romaania. Tällä kertaa se ei ole Nivukosken suvun tarina, mutta uutukainenkin sijoittuu 1920-luvun Pohjanmaalle.
"Sain idean seuraavaan tarinaan ajaessani leikkuupuimuria. Se tuli suurena välähdyksenä."
Kesken kuvaussession Nivukosken puhelimeen kilkahtaa ilahduttava viesti. Hän on saanut apurahan uutta romaaniaan varten.
"Nyt se toinenkin romaani on pakko tehdä", Nivukoski sanoo kasvoillaan helpotuksen kirkastama, autuas hymy.
