Haaviston metsäkanta vaihtui populismiin

Tapasin 1990-luvun puoli­välissä silloisen ympäristö­ministeri Pekka Haaviston. Tampere oli vuonna 1995 suuren maailman metsäntutkijoiden (IUFRO) kokouspaikka.

Metsäntutkimuslaitoksella oli kokouksen järjestelyvastuu ja osallistujille haluttiin koota kirja pohjoisen havumetsä­vyöhykkeen metsien häiriödynamiikasta (Hannelius & Kuusela 1995).

Sen punaisena lankana oli tutkimustiedoin ja kuvin havainnollistaa metsien elämää: Kuinka metsät ovat tulleet meille jääkauden jälkeen, kuinka ne syntyvät ja uudistuvat, kehittyvät luontaisesti ja ihmisen hoitamina sekä kuolevat kuloissa, myrskytuhoissa, sienten, hyönteisten ja ihmisen päästöistä.

Metsälajien monimuotoisuus tuotiin myös esiin. Myös hiilen kierto sisältyi lukuun ”kestävää kehitystä tukeva metsätalous”. Suomen metsien vuotuinen kasvu oli kokouksen ajankohtana 80 miljoonaa kuutiota.

IUFROn kokouksen jälkeen otimme professori Kullervo Kuuselan kanssa yhteyden ympäristöministeriin. Meille syntyi Haaviston kanssa hyvä keskustelu kirjan ydinkohdista; lajiston monimuotoisuudesta talousmetsissä, puuston kasvusta eri ikävaiheissa, häiriöistä ja metsän uudistamisesta.

Haavisto osoittautui metsäasioita hyvin tuntevaksi, olihan hänen perhepiirissään metsää Näsijärven itäpuolella Teiskossa. Hän kiitti kirjasta ja lupasi paneutua sen sisältöön.

Nyt vaalien lähestyessä vihreiden puheenjohtajana Haavisto on joutunut vihreiden trollien jyräämänä muuttamaan kantaansa yli 20 vuoden jälkeen. Aiemmin hänelle olisi kelvannut metsien hakkuiden linjaksi nykyinen taso. Se ei kelpaa enää.

Nyt hän vaatii paluuta 65–70 miljoonan vuotuiseen hakkuumäärään. Se on selvästi vähemmän kuin Luken tutkijoiden ja asiantuntijoiden laskemat luvut. Tämän jos mikä on populismia ennen vaaleja.

Mielikuviin perustuvat tiedot ovat syrjäyttämässä tieteen tulokset. Näin näyttää käyvän vaalihumun kiihtyessä. Päättäjille tarvittaisiin luotettavaa, tieteeseen perustuvaa tietoa. Metsistä sitä on yli sadan vuoden ajan tuottanut Metsäntutkimuslaitos, osa nykyistä Lukea.

Ympäristöjärjestöt ovat monessa asiassa huuhaan edustajia, joita media seuraa ja pitää yhtä luotettavina kuin tutkijoita. Helsingin yliopiston emeritus rehtori ja kansleri Kari Raivio pitää uudessa kirjassaan ”Näytön paikka” poliitikkoja pahimpina tutkimustiedon tulppina.