Paikallinen sopiminen ja luotettavuus oli ja on menestymisen perusta

Elettiin vuotta 1990. Suomi oli nykyisenlaisessa kurimuksessa laidasta laitaan. Omatkin taskuni olivat tyhjät. Koulutustaustani oli kauppaopisto. Talonpoikaisen järkeni olin perinyt viisailta vanhemmiltani.

Henkilösuhteeni kauppaan ja rahoittajiin olivat luottamukselliset. Sanaani luotettiin yhtä hyvin kuin paperiin.

Ostin työpaikkani Valiolta Turusta pelkällä lainarahalla. Edes omia vakuuksia en pystynyt esittämään. Ulkopuolinen elinkeinoelämä piti minua ja kaiketi myös rahoittajiani lähinnä kaheleina.

Valmistimme suomalaisista raaka-aineista 80 suomalaisen työllä kasvispakasteita 24 prosenttia maan kulutuksesta, yhteensä noin 80 miljoonalla Suomen markalla. Sovimme viljelijöiden kanssa, suullisesti tai kirjallisesti, raaka-aineiden toimittamisesta, laadusta, määristä ja ajasta. Ja tietenkin hinnasta.

Sovimme koko henkilökunnan kanssa, että jokainen tekee lakkoilematta työehtosopimusten mukaisella palkalla sitä työtä, mitä kulloinkin on tarjolla. Ja etten sano tällöin ketään irti. Yhteinen sopimus tehtiin suullisesti henkilökunnan ruokalassa kukin omilla muistiinpanoillaan.

Minuunkin täytyi voida luottaa. Kauppakin luotti niin, että kun alalla tuli lakko, meiltä sai tavaraa ennen lakkoa sovitulla hinnalla. Ja sai.

Pankitkin olivat ja ovat tyytyväisiä. Viiden vuoden kuluttua markkinaosuutemme oli 74 prosenttia ja henkilökuntamme yli 170.

Vielä kerran: Kiitos vaimolle, henkilökunnalle, viljelijöille, kaupalle ja suomalaisille kuluttajille. Tässä esimerkkimme tähänkin päivään.

Mutta haukumme myös väärää puuta.

Todellinen elintarvikkeiden kustannustason nousu kulminoituu kaikkiin ketjun osatekijöihin kohdistettuihin lisäkustannuksiin, jotka eivät sinne kuulu. Näistä suuri osa menee salakavalasti valtiolle tai keinotekoisiin byrokratian rattaisiin.

Puretaan nämä, niin ruuan hinta laskee kymmeniä prosentteja. Tuntematta muita aloja uskon, että kaikista löytyy vastaavia salattuja porsaanreikiä.