Syödään, kun ruoka on vielä lämmintä
Ylistarolainen Västinkartanon syöttörinki sai demokratiapalkinnon.
Hei hei, tule pian uudestaan -fraasi saa palvelutalon huoneen ovella, hennolla äänellä huikattuna, voimakkaamman merkityksen kuin koskaan. Vuodepotilaina elävät vanhukset janoavat ihmiskontaktia enemmän kuin ulkopuolinen voi kuvitellakaan. Tule pian uudestaan on monen vanhuksen harras toive, vaikka sanat olisivat jo ajat sitten kadonneet.
Eläkeliiton Ylistaron yhdistys täyttää tuon toiveen. Yhdistys pyörittää jo kymmenettä vuotta syöttörinkiä, joka auttaa Ylistaron palvelutalon henkilökuntaa vanhusten syöttämisessä joka lauantai. Kyse ei ole epäluottamuslauseesta henkilökuntaa kohtaan, vaan silkasta ymmärryksestä:
”Hoitajia on liian vähän. He eivät voi millään ehtiä kaikkien syömisessä apua tarvitsevien luo yhtä aikaa”, yhdistyksen puheenjohtaja Pentti Perälä sanoo. Perälä tuntee palvelukodin arjen hyvin, sillä hänen oma puolisonsa asui siellä monta vuotta.
Tekemänsä vapaaehtoistyön ansiosta Eläkeliiton Ylistaron yhdistys palkittiin oikeusministeriön demokratiapalkinnolla. Palkinto myönnettiin viidelle vapaaehtoistoiminnassa ansioituneelle henkilölle tai hankkeelle.
Eläkeliiton Ylistaron yhdistys virkistää palvelutalon asukkaita myös muutoin kuin osallistumalla ruokailuun. Se järjestää esimerkiksi laulu- ja runotuokioita, tai ”kinkereitä” kuten asukkaat niitä kutsuvat.
Toiminnassa on ahkeria vapaaehtoisia, mutta yhdistyksen vapaaehtoisvastaava Tuula Saukko-Viita tai kunniapuheenjohtaja Väinö Tuuri eivät osaa sanoa, mistä aktiivisuus johtuu.
”Meillä on aina ollut näin. Lisääkin toki saisi tulla mukaan”, Saukko-Viita sanoo.
Syöttörinki-idean isä Väinö Tuuri kehuu porukan vastuuntuntoa. Jos tulee este, kukin hankkii itselleen sijaisen. Vapaaehtoistoiminta on hyvin organisoitua niin, että jokainen saa tietää oman vuoronsa kuukausia etukäteen.
Kaksi vapaaehtoista yhdistyksen jäsentä saapuu palvelutalon hoivaosastolle joka lauantai ruoka-aikaan, ja toiminnallaan varmistaa, että syömisessä avustamista tarvitsevat vanhukset saavat ruuan syödyksi lämpimänä.
”Yleensä ehdin syöttää kaksi, joskus kolmekin vanhusta”, viisi vuotta ringissä ollut Aino Koivula sanoo.
Pelkkää lihakeiton lappamista odottavan suuhun ei syöttöringin toiminta ole. Kiireetön läsnäolo on tärkeää, leppoisa jutustelu ja kädestäpitäminen. Hätäilemättömyydestä kertoo sekin, että Aino Koivula ei osaa sanoa, miten pitkään hänen vapaaehtoisvuoronsa kulloinkin kestää. ”En ole tullut katsoneeksi kelloon.”
Koivula näyttää Jyyni Lankiselle lihaperunasoselautasta, ja tämä nyökkää hyväksyvästi. Lankiselle maistuu. Äkkiä hän tokaisee, että opettajahan se siinä! Huoneeseen tullut Pentti Perälä muistuttaa Lankisen kouluaikojen opettajaa niin kovin, että ilahtuneesta muistelusta ei tahdo tulla loppua.
”Me vapaaehtoiset saamme tästä itsekin valtavan paljon”, Sinikka Lauttamus huokaa. Kolme vuotta ringissä toiminut Lauttamus tulee iloiseksi, kun saa tuottaa toiselle hyvää mieltä. Hän tarjoaa juotavaa Samuli Tuomelalle, joka ei tahdo jaksaa nostaa päätään tyynystä. Jano sammuu. Silmät eivät.
Vapaaehtoistyö on raskaimmillaan silloin, kun saa kuulla tutun vanhuksen nukkuneen pois. Aino Koivula ja Sinikka Lauttamus kertovat, että se pistää joka kerta hiljentymään. Työssä tullaan tutuiksi, ystäviksikin, vaikka iso osa vanhuksista on muistihäiriöisiä, eivätkä pysty sanoin itseään ilmaisemaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
