Seppo Vuokko: Uhanalaisuuden käsite on vääristynyt

Ympäristöministeriön ensimmäisessä uhanalaisselvityksessä (1986) uhanalaisuuden määritelmä oli järkevä: uhanalainen on laji, joka häviää luonnostamme lyhyen ajan kuluessa, jollei sen suojelua tehosteta.

Tietoa uhanalaisuuden määrittelyn pohjaksi oli tuolloin vähän. Uuden ekologian innossa maastohavaintoja ei arvostettu, ja suuri osa lajien esiintymätiedoista oli vuosikymmenten takaa.

Ensimmäinen uhanalaisten listaus aloitti laajan selvitystyön.

Luonnonharrastus sai uutta puhtia: olihan harrastajien keräämällä tiedolla nyt käyttöä. Työtä ohjattiin sekä yliopistoista että ympäristöministeriöstä. Uutta tietoa kertyi. On luotu erinomaisia tietokantoja (muun muassa kasviatlas ja lintuatlas), jotka ovat netissä kaikkien tutkittavissa. Syntyi myös erinomaisia määritysoppaita monesta huonosti tunnetusta eliöryhmästä, kuten luteista, harsokorennoista ja limasienistä.

Samalla uhanalaisuus karkasi käsistä. Viranomaisia kiusasi se, että määrittely perustui epämääräiseen ennusteluun. Luotiin näennäisesti objektiivinen systeemi, jossa otettiin huomioon esiintymisalueen laajuus, kannan kehitys ja yksilöiden määrä sekä elinympäristöön kohdistuvat uhkat.

Lista alkoi elää omaa elämäänsä ja irtautui suojelun tarpeen mittaamisesta.

Se toimii jotenkuten lajeilla, jotka on helposti laskettavissa, lähinnä linnuilla, suurilla nisäkkäillä ja kukkakasveilla. Jo päiväperhosilla virheitä alkaa kertyä. Linjalaskennoissa nähdään vain pieni osa – ehkä kymmenys – linjalla olevista perhosista, koska suurimman osan ajasta perhoset lepäilevät kasvillisuuden seassa. Sienet piilottelevat enimmän aikaa rihmastoina ja tekevät itiöemiä vain suotuissa oloissa.

Lajien tunnistaminen vaatii asiantuntemusta. Lintuharrastajia kyllä riittää, mutta monien muiden ryhmien tuntijoita on vähän. Eivät he ehdi kiertämään kaikkia mahdollisia paikkoja!

Erityisesti hyönteisten runsaus vaihtelee satunnaisesti: kannan suuruus heilahtelee ylös alas sen mukaan, miten lisääntyminen on kunakin vuonna onnistunut. Kaikki nämä tekijät aiheuttavat nostetta: laji kirjataan uhatummaksi kuin se onkaan.

Vielä enemmän harhaa aiheuttaa se, että uhanalaisuuden määrittelevät käytännössä kyseisen lajiryhmän harrastajat, jotka rakastavat kohdettaan. Totta kai lintuharrastajat pyrkivät nostamaan omia lajejaan erityisen suojelun piiriin, kasviharrastajat haluavat omat harvinaisuutensa listalle, hämähäkkien harrastajat omansa.

Ja jostakin on syntynyt käsitys, että uhanalaisia pitäisi olla kymmenisen prosenttia koko lajimäärästä. Lisää vääntöä uhanalaisuuden suuntaan! Työryhmissä pitäisi olla mukana epäilijöitä, jotka peräisivät sitkeästi lajin todellista uhkaa.

Uhanalaisten luettelon pitäisi olla suojelun apuväline niin kuin alun perin suunniteltiin. Monen listoilla olevan lajin kaikki tai useimmat suomalaiset esiintymät ovat jo suojelluilla alueilla.

Mitä muuta niiden suojelemiseksi pitäisi tehdä? Miksi ne yhä roikkuvat listoilla? Järkevän toiminnan ohjeena lyhyt lista on paljon parempi kuin sekava parintuhannen lajin lista.