Tällainen on suomalainen käsitys suhteesta Venäjään − jos meillä jotain halutaan Venäjästä oppia, täytyy olla rehellinen itselleen
Venäjän hyökkäyksen jälkeen olemme saaneet kuulla, nähdä ja lukea satojen suomalaisten tilityksiä heidän historiastaan, suhteestaan, uskomuksistaan, puheistaan ja teoistaan liittyen Venäjään.5.8.202204:00
Alkuviikosta silmiin osui Helsingin Uutisten juttu Suomi-Venäjä -seuran tilanteesta. Erityisesti yksi lause jäi pyörimään päähän: ”Ei taatusti kukaan Suomessa olisi voinut uskoa, että tällaista tapahtuu”, totesi juttuun haastateltu seuran Etelä-Suomen aluepäällikkö Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Jätän tarkoituksella tästä pois lausujan nimen, ettei viesti osu liian pieneen maaliin.
Venäjän hyökkäyksen jälkeen olemme saaneet kuulla, nähdä ja lukea satojen suomalaisten tilityksiä heidän historiastaan, suhteestaan, uskomuksistaan, puheistaan ja teoistaan liittyen Venäjään. Julkisuuteen on tultu joko itse tai toimittajien vaivaamana kuin kansalliselle rippialttarille. Tämä on luonnollista ja ymmärrettävää, sillä niin jumalattoman kokoinen vaikutus Venäjällä on ja on aina ollut Suomeen ja suomalaisiin. Mutta opimmeko näistä tarinoista mitään?
Suomalaisen politiikan suurten ja keskisuurten nimien Venäjä-ajatusten välittäminen on tietenkin jo demokratian ytimessä. Kyseessä on äänestäjien kuluttajasuoja tulevissa eduskunta- ja presidentinvaaleissa. Kuka heitti minkäkin Venäjän antaman prenikan roskikseen ja missä vaiheessa tapahtumien kulkua, sitä valistuneet kansalaiset saavat nyt tykönään miettiä. Mutta Venäjä-taudin lonkerot ovat Suomessa paljon syvemmällä kuin politiikan lööpeissä.
Fennovoima, Fortum, Jokerit, Hartwall Areena, SRV, Ville Haapasalo - tässä vain muutama ruokahalun herättelijä. Haapasalon mainitsen nimeltä, koska hän on näkyvästi kertonut historiastaan, tosin tietysti valikoiden, mikä on vain inhimillistä. Pitää ymmärtää, että kaikkien edellämainittujen yritysten ja niiden valintojen takana on nimiä, ihmisiä. Suomalaisia.
Osa loputtomasta suomalaisjoukosta on tullut ripille omasta halustaan, mutta myös intresseistään johtuen. Tärkeämpää suomalaisen itsenäisyyden vahvistumisen kannalta on kuitenkin se, että suurin osa ei ole tullut eikä mistään hinnasta haluaisikaan tulla tilittämään Venäjä-suhdettaan. Kirjoitin jonnekin reilut 10 vuotta sitten, että Suomen varsinainen itsenäistyminen alkoi vasta Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alkuvuosina. Ei pidä kuvitella, että tämä vaativa kansallinen prosessi olisi mitenkään valmis.
Pitää palata alussa mainittuun lauseeseen siitä, että ”ei taatusti kukaan Suomessa olisi voinut uskoa”. Asian pihvi on siinä, että väittämä ei pidä paikkaansa - Suomessa on runsain joukoin ihmisiä, jotka pitivät mitä tahansa mahdollisena Venäjältä. Silti se on kaikkein eniten hoettu lause viime helmikuun 24. päivän jälkeen. Tässä piilee myös asian vaikeus; jos meillä jotain halutaan Venäjästä oppia, täytyy olla rehellinen itselleen. Ja sehän jos jokin on tunnetusti vaikeaa. Samalla pitäisi muistaa sekin kasvatuksen perussääntö, että syyllistämällä ja moittimalla lopputulos ei ole häävi.
Suomi, suomalaiset, suomalaisuus. Mikään näistä ei itsenäisty sanan täydessä merkityksessä, ennen kuin tilitys on tehty perin juurin. Tämähän kuulostaa tutulta, koska samaa keskustelua käytiin 1990-luvulla. Taisi vain käydä niin, että peiliin katsottiin niin kuin meikäläinenkin tekee. Vatsaa sisään vetäen, poskia suipistaen ja vain tarkkaan tietystä kulmasta. Silloin jää totuus näkemättä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
