Yhteistä vastuuta jakamassa

Yhteiskuntavastuu, yritysvastuu. Eettisesti toimiva yritys. Reilu kauppa. Sosiaalinen yritys. Yhteiskunnallinen yritys.

Vastuulliseen yrittämiseen ja kuluttamiseen liittyy ja niitä kuvaa monia erilaisia termejä, joiden tulkinta ja käyttö riippuu usein tilanteesta ja siitä kuka puhuu ja mitä hän edustaa. Välillä tuntuu, että kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

”Yritysten yhteiskuntavastuu, tai kuten nykyään sanotaan yritysvastuu pitää sisällään monia ulottuvuuksia”, selvittää projektipäällikkö Arno Kourula Aalto-yliopistoon kuuluvasta Kauppakorkeakoulusta.

Yksi tapa on jakaa yritysvastuu kolmeen osaan: taloudellinen, ympäristöllinen ja sosiaalinen vastuu. Yritys tuottaa yritysvastuuraportteja, joissa se kertoo, minkälaista taloudellista, ympäristöllistä tai sosiaalista vaikutusta sen toiminnalla on. Usein raportit ovat vapaasti saatavilla esimerkiksi yritysten verkkosivuilla. Ongelma kuluttajan kannalta on, että raporttien vertaileminen on vaikeaa.

”Vapaaehtoisuus on osa yritysvastuuta. Ajatellaan, että vastuullisuus on jotain sellaista, mikä menee lain yli. Samalla oletetaan, että lakia seurataan”, Kourula selittää. Jatkopohdinta tuo eteen, voiko ihmisoikeuksia polkevaa lainsäädäntöä noudattava yritys olla vastuullinen. Tai mitä sitten, jos lakien noudattamista ei valvota.

”Miten kestävä kehitys liittyy vastuullisuuteen ja mitä kestävä kehitys ylipäätään on?” kysyy kuluttaja.

Yhden määritelmän mukaan kestävää kehitystä on, että annetaan seuraaville sukupolville samat mahdollisuudet kuin tälläkin sukupolvella on.

”Mikä sitten on käytännössä kestävää taloutta tai kestävä yhteiskunta? Mitä kestävä kehitys tarkoittaa jollekin yritykselle tai yksilölle?” Kourula pohtii.

”Toisaalta yrittäjyydessä on usein sisäänrakennettu vastuullisuuden komponentti. Automaattisesti mietitään sidosryhmiä, seurataan lakia, mietitään yritystoiminnan vaikutuksia.”

Yritysvastuun rinnalla kulkevat myös läpinäkyvyys ja syvenevä yhteistyö.

Tieto kulkee nykyisin lähes reaaliajassa, mitkään asiat eivät enää ole pelkästään paikallisia. Organisaatioiden on yhä vaikeampi yrittää lakaista maton alle toimintaa, jonka ne haluaisivat pysyvän kuluttajilta piilossa. Erilaisia vallan vahtikoiria on paljon.

Yhteistyö puolestaan näkyy siinä, että yritys tekee ja sen oletetaan tekevän yhteistyötä asiakkaidensa lisäksi omien tavarantoimittajiensa ja alihankkijoidensa kanssa. Yhteistyössä on vastuullisuus ja sen seurauksena elinkaariajattelu mukana. Yrityksellä ei enää ole vastuu vain omasta toiminnastaan, vaan se ulottuu alihankkijoihin ja jopa siitä eteenpäin.

Kourula selittää, että enää ei riitä, että tietää, miten jokin tuote tuotetaan ja mistä sen raaka-aineet ovat peräisin. Yrityksen oletetaan kantavan vastuunsa myös siitä, miten elinkaarensa lopussa oleva tuote hävitetään – vastuullisesti.

Jos erilaisten käsitteiden sekamelska saa tavallisen ihmisen pään pyörälle, ei niiden sisällöistä ja keskinäisistä suhteista vallitse tiedemaailmassakaan aivan yhteneväinen näkemys. Käytännön toiminnan kannalta sillä ei ole kovin suurta väliä, mikä olikaan kattokäsite ja mitkä sen alatermejä.

”Pääasia on lopputulos, mitä toiminnalla saadaan aikaan”, kiteyttää projektitutkija Eeva Houtbeckers kauppakorkeakoulusta.

Tähän saumaan iskee yhteiskunnallinen yrittäjyys (englanniksi social entrepreneurship). Siinä toiminnanharjoittaja haluaa ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia liiketoiminnan keinoin, Houtbeckers selittää.

Kyseessä on globaali ilmiö, jossa yrittäjä, omistaja tai henkilöstö tekevät asioita, joiden tavoitteleminen pohjaa heidän arvoihinsa. ”Reilun kaupan -aate tai mikrolainoitusjärjestelmä kehittyvissä maissa ovat tästä hyviä esimerkkejä.”

Yhteiskunnallisia yrityksiä voi olla millä alalla tahansa. Yleensä ne ovat pieniä ja saaneet alkunsa yksilön tai ryhmän innostuksesta ja heidän verkostoistaan.

Houtbeckersin mukaan yrityksiä on vaikea luokitella toimialoittain, joten on parempi tarkastella millaisia ongelmia ne toiminnallaan haluavat ratkaista. Tarjolla on muun muassa kuntoutusta, monipuolisesti luontoon ja ympäristöön liittyvää toimintaa sekä erilaisia hyvinvointipalveluita.

Suomessa yhteiskunnallista yrittäjyyttä edustavat tahot kokosivat voimansa vuosi sitten keväällä ja perustivat Suomen yhteiskunnallisten yrittäjien yhdistyksen SYY ry:n.

Yhteiskunnallinen yrittäjyys on eri asia kuin sosiaalinen yrittäjyys. Jälkimmäisestä Suomessa on säädetty laki vuonna 2004. Sosiaalinen yritys toimii kuten mikä tahansa muukin yritys. Erona muihin yrityksiin on, että sosiaalisen yrityksen työllistämistä työntekijöistä vähintään 30 prosenttia on vajaakuntoisia tai yhteensä vajaakuntoisia ja pitkäaikaistyöttömiä.

Yritysvastuunsa tunteva organisaatio valvoo, miten sen myymät tuotteet valmistetaan. Miten tämä sitten tapahtuu käytännössä maailmassa, jossa yhä useampi tavara valmistetaan kaukana pääkonttoreista ja asiakkaista?

”Yritykset joutuvat miettimään, järjestävätkö valvonnan itse, ostavatko palvelun, luottavatko paikalliseen valvontaan vai hoidetaanko asia vaatimalla yhteistyösopimuksessa tiettyjen standardien noudattamista”, Kourula vastaa.

Valvonta ainakin periaatteessa toimii, kun tavarantoimittaja tunnetaan hyvin ja yrityksen edustaja voi käydä usein paikan päällä tarkastamassa tilanteen.

Esimerkiksi H&M ja Ikea ovat perustaneet ulkomaille omia toimistoja, joiden kautta ne itse tarkistavat tuotanto-olosuhteita. Kesko puolestaan päätti aikoinaan ottaa käyttöön standardin, jonka mukaisia arvioita ulkopuoliset tehtaissa tekevät.

Houtbeckers muistuttaa, että pienimuotoista toimintaa ei automaattisesti ole helpompi valvoa kuin suurten yritysten tuotantoa.

Esimerkiksi energia-alalla asia voi olla juuri päinvastoin, koska laajaa tuotantoa saattavat koskea tiukemmat normit ja tiuhempi tarkastusväli. Lisäksi pienistä lipsumisista voi kertyä alalla kuin alalla iso virta.

”Joissakin tapauksissa ja joillakin aloilla pienempää voi olla helpompi valvoa. Osa kuluttajatutkijoista toteaa voimakkaiden brändien olevan haavoittuvaisempia, ja siksi niitä olisi helpompi valvoa. Tällöin yrityksen koko ei ole niin merkittävä kuin tuotteen tai palvelun tunnettuus.”

Houtbeckersin mukaan paljon kiteytyy sanaan luottamus. Luottaako kuluttaja yritykseen tai yritys yhteistyökumppaneihinsa? Mistä tietää, että joku on luottamuksen arvoinen?

Yksi kuluttajan apu luottamusta etsiessä ovat erilaiset pakkausmerkinnät. Tarjolla on joutsenmerkkiä, ekomerkkiä, hiilijalanjälkeä, reilua kauppaa.

Sekä Kourula että Houtbeckers kuitenkin toteavat, että kuluttajien on vaikea verrata vapaaehtoisia merkkejä keskenään. On paljon vaadittu, että alkaa itse selvittää erilaisten merkkien sisältämiä lupauksia. Tietoa on tarjolla valtavasti ja sen kaiken läpikäyminen on lähes mahdotonta. Toisaalta kaikki tieto ei edes ole kuluttajan saatavilla.

Houtbeckers antaa yhden ohjenuoran: paikallisten tuotteiden suosiminen. ”Se ei ratkaise kaikkia ongelmia. Mutta jos tietää, mistä tuote tulee, niin hyvin monta asiaa on jo ratkaistu.”

Osa kulutustutkijoista muistuttaa, että ihmisten kulutustottumukset muuttuvat hyvin hitaasti. Ihmiset kantavat mukanaan käytäntöjen ja tapojen historiaa, siksi uusien asioiden omaksuminen on aina hankalaa.

”Kun tähän päälle tulevat hyvin monimutkaiset asiat, joiden keskinäisiä suhteita ei tiedä, niin kuluttaja voi jopa lamaantua”, Houtbeckers sanoo.

Hän myöntää, että vastuullinen liiketoiminta ei ole helppoa. ”Mutta mikään muu nykyjärjestelmässä toimiva vaihtoehto ei ole saanut samalla tavalla kannatusta.”

Kuluttajan kannattaakin ajatella, että on hyvä, että asioista keskustellaan, niitä tutkitaan ja yhteisiä pelisääntöjä laaditaan. Omat ostopäätökset eivät ratkaise kaikkia maailman ongelmia, mutta ovat kuitenkin hyvä alku.