Lähtemisen paikka
16.12.201115:00
Ralli radalla
Tasan vuosi sitten kirjoitin pysähtymisestä, pysähtymisen paikasta. Olin rehannut railakkaasti ympäri Suomenmaata kymmenisen vuotta. Elellyt maanteillä, viettänyt hotelleissa, studioissa ja keikkabussissa enemmän aikaa kuin kotimarkilla. Keikkatauot olivat menneet maata viljellen.
Viime joulun aikaan koko kroppa ja pääknuppi vaati jonkin sortin pitempää taukoa. Kirjoittelin siitä, että osaakohan tässä pysähtyä, osaako kukaan enää pysähtyä?
Nyt olen vuoden verran potkiskellut kotipihan kiviä, käveleskellyt hiljaa ja välillä vähän lujempaa. Ihaillut Otavaa kotikoivun yllä, tehnyt remonttia talossa, tutustunut uudestaan kylään ja sukulaisiini.
Olen siinä samalla tuumannut koko elämän merkitystä, miettinyt itseäni, hakenut aivojen sopukoista syntyjä syviä. Ja aina välillä jotakin löytänytkin, murusia tietoisuudesta.
Olen huomannut kuinka hyvää totaalinen tauko tekee. En tarkoita sitä, etten olisi muita töitä tehnyt ja suunnitellut tulevaa. Ei, mutta se menemisen pakko, jatkuva vouhu on ollut pakko jättää taka-alalle.
On ollut pakko tehdä jotakin totaalisesti muuta. Muuten voisi käydä niin että rakkaasta työstä – musiikista ja esiintymisestä – tulisi pakkopullaa, leipääntynyttä huttua, joka ei enää kiinnosta ketään eikä mitään.
Myönnetään, yhtäkkinen oravanpyörästä ulos jäänti ei ollut helppoa. Sitä oli aluuksi pää pyörällä ja koko ajan valehes menemään jonnekin.
Tuli mieleen kysymys, kukas herra täällä talossa oikein asuukaan? Asuuko täällä kukaan? Kun on vuosia tavannut mukavia ihmisiä viikottain, melkeinpä päivittäin, ollut ihailunkin kohteena, tuntui tämä oman loukon raitti hiljaiselle, elottomalle ja tylsällekin.
Maa ja maisema otti lopulta huomaansa. Tätä minä oikeasti kaipasin, hetkittäistä omaa oloa, että löytää kaiken rähinän keskeltä oman itsensä ja olonsa.
On ollut jännää huomata se, ettei vuosista joina meni kuin maantiekiitäjä, oikeastaan muista yhtään mitään. Mitä järkeä on seilata kokemustulvassa, josta ei muista mitään? Tästä vuodesta muistan heti missä olin pääsiäisenä, vappuna ja juhannuksena. Menovuosina en muistanut, missä olin viime viikon keskiviikkona? Imatralla vai Hollolassa?
Vuosi on ollut monella tapaa elämäni rankimpia, mutta näin vuoden lopulta katsottuna ehkä myös yksi opettavaisimmista ja jollakin tapaa parhaista vuosista.
On ollut mukavaa huomata oma luontainen periksiantamattomuutensa. Toisaalta nyt osaa arvostaa ja iloita myös niistä asioista, joita piti vielä viime vuonna itsestään selvyytenä. Eteläpohjalaisjäärä voi näköjään jotakin oppia. Ihme kyllä!
Aikaa on kulunut tarpeeksi. Nyt alkaa kroppa ja mieli taas hinkua ihmisten pariin. Musiikkia ja kirjoituksia on syntynyt joutilaisuudesta, tavallisesta elosta ja työstä. Nyt alkaa olla taas vouhu päällä mennä eteenpäin.
Maantie ei vielä kutsu, mutta bändihommat ja musiikin teko kutsuu. En kiellä sitä, ettei esiintymään olisi kova hinku. On! Kun tähän esiintyjän ja musiikin tekijän tautihin on sairastunut, ei siitä palosta ja ilosta koskaan eroon pääse.
Parasta mitä musiikin tekijänä, heti menestyksen jälkeen on tapahtunut, on ollut tämä pakollinen pysähtyminen, luova tauko. Kaikella, niin hyvällä kuin pahallakin on näköjään tarkoituksensa.
Vilkasta ja menevää joulun odotusta.
Nyt ei pysähdytä!
Kirjoittaja on teuvalainen muusikko ja maanviljelijä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
