Hayamien paratiisi

”Tämä oli meidän kohtalomme. Täällä ajattelemme joka päivä elävämme kuin taivaan valtakunnassa.” 

Viime talven Hayamit asuivat Oulussa vuokra-asunnossa, sillä he osallistuivat joka arkipäivä suomen kielen tunneille. Tämä on ensimmäinen talvi, jonka he asuvat kokonaan omassa talossaan. 

Perunamaan perustamisessa auttoi Hayamien naapuri. 

Keiichi ja Mariko vitsailevat, että heidän omat vanhat aivonsa ovat jo täynnä. Taulutietokoneet ovat pariskunnan kakkosaivot. 

Keiichi rakentaa hirsistä mökkiä. Vielä pariskunta ei tiedä, mitä he mökillä sen valmistuttua tekevät. 

Tämä paikka on niin kaukana Japanista kuin kuvitella saattaa. Olemme Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntien rajalla, parinkymmenen kilometrin päässä nelostieltä ajamassa kapealta soratieltä toiselle. Ympärillä on turvetyömaita, tyhjäksi jääneitä asutustiloja ja hakattuja metsiä.

Käännymme vasemmalle, tielle, joka vie kohti horisonttiin jatkuvia vetisiä aapoja. Parin kilometrin päästä käännymme tieltä oikealle. Matala talousmetsä on pudottanut lehtensä ja menettänyt värinsä. Kaksi teertä kipittää tien yli ja lehahtaa nuoren koivikon suojiin.

Kilometrin päässä on kaksi taloa. Japanilainen Keiichi Hayami kiiruhtaa sateenvarjo suojanaan pihalle 1960-luvulla rakennetusta talosta. Esittäytymisen jälkeen hän opastaa vieraitaan.

”Puhuminen on vaikeaa. Puhun englantia vähän, suomea vähän.”

Ennen sisälle menemistä Keiichi osoittaa suuren pihamaan toiselle laidalle, jossa nököttää parin neliön perunamaa. Keiichi viittoo, kuinka hän on laittanut naapuritalon asukkaan avulla perunat maahan ja nostanut ne sitten ylös. Miehestä hehkuvan innostuksen tulkitsemiseen ei tarvita sanoja.

Olemme tulleet Keiichin ja Marikon paratiisiin.

Eteisessä vastaan tulevat leveästi hymyilevä Mariko ja pariskunnan maltankoira Dodo. Sisällä on siistiä, vaaleansinisen keittiön pinnat kiiltävät puhtaina. Huoneilmassa tuoksuu kevyesti kala, kuin olisimme saapuneet valtameren rannalle. Syksyn viileyttä taittaa olohuoneessa innokkaasti humiseva leivinuuni.

Eläkeläiset Keiichi Hayami, 62 ja Mariko Hayami, 59, ovat asuneet Suomessa puolitoista vuotta. Se, kuinka he päätyivät Suomeen, onkin jo hieman pidempi tarina.

Vuonna 2006 Suomi oli jälleen maailman paras PISA-tutkimuksessa, joka mittaa 15–16-vuotiaiden osaamista ja oppimisasenteita. Japanilaiset tiedotusvälineet uutisoivat Suomen kärkisijasta sekä suomalaisesta yhteiskunnasta laajalti.

Eteläisessä Japanissa Akashin kaupungissa Mariko Hayami seurasi uutisia. Japanilainen journalisti totesi televisiossa Suomen pääministerille Matti Vanhaselle, että Suomen lapset kuuluivat koulumenestyksensä perusteella maailman kärkiluokkaan, mutta samaan aikaan avioeroluvut Suomessa olivat korkeat.

Pienessä kerrostaloasunnossa Mariko Hayami terästäytyi kuuntelemaan. Pitkä, vakava pääministeri selitti haastattelijalle, että Suomessa ajateltiin, että onnettomien pariskuntien piti halutessaan voida erota.

Mariko Hayami vaikuttui pääministerin vastauksesta, sillä Japanissa pariskunnat päätyivät harvoin eroon. Naisten tulot ja eläkkeet olivat pieniä, sillä he jäivät usein kotiin hoitamaan lapsia. Päivähoito oli harvinaista ja suhteettoman kallista. Mariko oli nähnyt monien liittojen jatkuvan vain pakon sanelemana, kun naisilla ei ollut varaa eroon. Yksinhuoltajaäidin oli vaikea saada vuokramarkkinoilta asuntoa saati saada kerättyä rahaa useiden kuukausien takuuvuokraan. Liitot muuttuivat kylmiksi ja ihmiset onnettomiksi.

Televisiossa pienen Suomi-nimisen maan pääministeri kertoi, että ero oli ok, jopa suotavaa, jos tilanne sitä vaati. Hayami ei voinut tietää, että kyseinen pääministeri oli samaisena vuonna eroamassa vaimostaan. Mutta sen Hayami tiesi, että hänen olisi päästävä käymään tuossa maassa. Mariko Hayami varasi elämänsä ensimmäisen ulkomaanmatkan yksin.

Suomeen Mariko Hayami matkusti Japanissa tehty kysymyslista mukanaan. Hän tapasi poliisin, yliopiston professorin ja opettajan, joilta hän haki vastauksia kysymyksiinsä.

Marikon kielitaito oli heikko, mutta havainnoida hän osasi. Raitiovaunussa lippuja tarkistettiin harvoin, marketeissa ihmiset punnitsivat itse vihanneksensa, ja kadulla hänelle tarjottiin aina apua, kun hän alkoi etsiä reittiä kartasta. Missä tahansa hän liikkui yöllä, tunsi hän olonsa turvalliseksi.

”Suomi oli vielä mahtavampi kuin olin kirjoista lukenut.”

Palattuaan Japaniin, hän yritti vakuuttaa miehensä Keiichi Hayamin, että hän oli löytänyt utopian, maan, jossa oli rauhallista, turvallista ja tasa-arvoista. Maan, jossa ihmiset olivat toisilleen ystävällisiä. Keiichi Hayami ei uskonut vaimoaan. Hän oli työnsä vuoksi matkustellut ympäri maailmaa, eikä ollut käynyt valtiossa, jota ei olisi pyörittänyt kovat arvot ja kilpailu.

Oli sama, matkustiko hän eteläisen Tyynenmeren pieniin saarivaltioihin, Yhdysvaltoihin tai Intiaan – raha oli aina kuningas. Yhteiskunta rakasti niitä, jotka tekivät eniten rahaa.

Keiichi Hayami oli väsynyt kilpailemaan tuloista ja menestyksestä. Hän uskoi, että nykyinen suuntaus oli rikkonut japanilaisen yhteiskunnan. Ihmisillä ei ollut aikaa läheisilleen. Työnteosta huolimatta suurin osa japanilaisista joutui taistelemaan selviytyäkseen. Lasten koulutus ensimmäisistä vuosista lähtien maksoi paljon ja asunnot olivat kalliita.

”Tulot olivat pieniä ja asunnot olivat pieniä, kuin kaninkoloja”, Keiichi Hayami tiivistää.

Nuorisohotellin johtajana toimiva Keiichi saattoi luottaa siihen, että hän ja hänen sukupolvensa tulisivat saamaan työllään ansaitsemansa eläkkeen. Samalla hän tiesi, etteivät seuraavat sukupolvet olisi yhtä onnekkaita. Keiichi ohjeisti hotellissa vierailevia nuoria tekemään paljon rahaa ja hankkimaan runsaasti säästöjä, sillä heidän aikanaan Japanin eläkejärjestelmä tulisi hajoamaan.

Keiichi Hayami ei halunnut luopua toivosta, että jossakin voisi olla toisin. Lopulta hän lähti Marikon houkuttelemana käymään Suomessa.

Helsingissä Keiichi käveli pitkin katuja ja itki. Hänestä tuntui kuin hän olisi käynyt kaupungissa aiemmin. Maisemat, puut, meri ja tavalliset ihmiset arkiaskareissaan tekivät hänen olonsa nostalgiseksi. Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, joissa Keiichi oli matkaillut, ei Helsingissä ollut vaaran tuntua.

Keiichi oli oppinut Japanissa inhoamaan rikollisuutta, työntekijöiden välistä veristä kilpailua, korruptiota ja patriarkaalista kulttuuria. Mitään näistä hän ei nähnyt Suomessa.

Takaisin Japaniin palattuaan Keiichi perusti voittoa tavoittelemattoman suomalaisen kulttuurin säätiön. Hän päätti kirjoittaa Suomesta kirjan japanilaisille sekä Japanista kirjan suomalaisille. Niin, että japanilaiset voisivat ottaa oppia Suomesta ja ettei Suomi sortuisi Japanin tielle.

Matkan jälkeen pariskunta teki myös päätöksen, että he haluaisivat asua eläkepäivänsä Suomessa.

Keiichin jäätyä eläkkeelle he vuokrasivat Turusta asunnon. Hayamit kävivät vuoden aikana viisi kertaa Turusta käsin etsimässä Suomesta itselleen kotia. He tutustuivat vaihtoehtoihin Turussa, Vaasassa, Porissa ja Rovaniemellä. Sitten he saivat tarjouksen 700 kilometrin päästä, Kuivaniemeltä.

Talo oli sopivaa hintaluokkaa, ja lisäksi se sijaitsi metsän keskellä. Lukemiensa kirjojen perusteella pariskunta oli tullut siihen johtopäätökseen, että todellinen Suomi oli metsä-Suomi ja ymmärtääkseen suomalaisuutta heidän pitäisi elää metsän keskellä.

”Kun saavuimme kotimme pihaan, olimme vakuuttuneita, että talo oli odottanut meitä”, Keiichi kertoo.

Keiichi ja Mariko kuvailevat kotiaan ”taivaakseen”. Seinillä kulkee tiilikuvioinen tapetti. Pariskunta on ostanut kalusteet taloon kirpputoreilta ja Haaparannan Ikeasta.

”Japanilaiset tuttavamme ajattelevat, että olemme kummajaisia, kun muutimme pieneen ja kylmään Suomeen. He haluavat luksuselämää”, Keiichi sanoo.

Keiichille ja Marikolle luksusta on elää neljä vuodenaikaa lähellä luontoa. Kesällä Keiichi salvasi hirsistä ulkorakennukseen terassin. Syksyllä Mariko poimi taloa ympäröivältä kahden hehtaarin tontilta 20 kiloa mustikkaa. Mustikasta he ovat tehneet hilloa, joka on varastoitu perunoiden kanssa perunakellariin.

”Voin poimia mustikoita vain läheltä, muuten eksyn. Viime vuonna Keiichi eksyi metsään kahdeksi tunniksi”, Mariko nauraa.

Syksyllä pariskunnan pihalla kävi myös vieraita. Mariko esittelee älypuhelimestaan videota kymmenestä porosta, jotka viettivät yön pihalla.

Talvella Keiichi ja Mariko aikovat lukea kirjoja ja opiskella suomea. Mariko neuloo villavaatteita ja Keiichi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa. Erityisesti Keiichi odottaa talviöitä ja revontulia.

”Emme pelkää täällä. Luonto ei ole paha. Japanilaisissa kaupungeissa on iltaisin monia paikkoja, joihin ei ole hyvä mennä. Luonnossa ei sellaisia paikkoja ole”, hän toteaa.

Luola-aavan luonnossa on rauhaa, jota Suomen kokoisesta 127 miljoonan asukkaan Japanista ei hevillä löydy. Hayamit eivät silti halua erakoitua, vaan he toivovat ystävystyvänsä monien suomalaisten kanssa.

Kuivaniemen keskustassa, reilun 20 kilometrin päässä kaupassa pariskunta jo tunnetaan. Kaupassa käyminen on yhä heille elämys.

”Japanissa myyjä kumartelee, ja asiakas ei sano hänelle mitään. Asiakas ei odota, hän on kuningas”, Keiichi kertoo. ”Suomessa myyjä palvelee hitaasti ja asiakas odottaa kärsivällisesti.”

Sade lakkaa ja Mariko ja Keiichi lähtevät esittelemään pihamaata. Dodo syöksyilee edestakaisin pariskunnan jaloissa. Vajan takana on puupino. Keiichi halkaisee näytteeksi muutaman halon.

Haiii-ii! Kaikuu luola-aapalaisen sekametsän läpi.

Mariko esittelee vyötärölle kiinnitettävää ruohotrimmeriään, jolla hän ajaa kesäisin pihan. Kun pariskunta muutti taloon, kasvoi piha polvenkorkuista heinää.

Mitä Keiichi ja Mariko kaipaavat arjessaan Japanista? Kysymys on vaikea.

”Jos pitää kilpailusta ja jännityksestä, pitää Japanista, sillä yhteiskunta perustuu kilpailulle”, Keiichi pohtii.

”Vuoret ja maisema ovat kauniita. En löydä hyviä asioita yhteiskunnasta, mutta maisema on kaunis.”

Mariko kertoo, että Japanissa on paljon arkea helpottavia teknisiä oivalluksia, kuten molemmilta laidoilta avautuvat jääkaapin ovet. Niitäkään hän ei kaipaa. Toisaalta monista kodeista puuttuu tiskikone.

Toki pariskunta kaipaa kahta aikuista poikaansa Hirokia ja Kenjia.

”Mutta emme ole huolissaan poikiemme puolesta, sillä kasvatimme heistä itsenäisiä miehiä”, Keiichi kertoo.

Kenji, 25, työskentelee kokkina Kobessa ja Hiroki, 34, tietokonepeliohjelmoijana Osakassa. Pojat ovat ymmärtäneet vanhempiensa päätöksen muuttaa. Hiroki vieraili Suomessa reilu vuosi sitten ja aikoo tulla uudestaan tänä talvena hiihtämään.

Keväällä 2011 tsunami iski Japanin länsirannikolle ja tuhosi Fukushiman ydinvoimalan. Mariko ja Keiichi Hayami seurasivat uutisia Turussa vuokra-asunnossaan. He olivat surullisia maansa puolesta, mutta samalla suurta lämpöä toi suomalaisten asialle antama huomio.

Erityisesti Hayameja kosketti suruliputus. Sama suruliputus, joka toistui muun muassa Jokelan kouluammuskelun ja Utöyan joukkomurhan kohdalla.

”Se on humaania”, Keiichi sanoo ja kyyneleet nousevat hänen silmiinsä.

Pariskunta arvosti sitä, että yhteiskunta pysähtyi suremaan yhdessä ja suri myös omien rajojen ulkopuolella tapahtuvia katastrofeja.

Jotain näkemästään humaaniudesta Keiichi ja Mariko haluaisivat viedä Japaniin. He uskovat, että hyvä tapa olisi tuoda japanilaisia nuoria Suomeen oppimaan suomalaisen yhteiskunnan parhaita puolia. Sen jälkeen pariskunta haluaisi viedä suomalaisia nuoria käymään Japanissa ja saada heidät arvostamaan kotimaataan.

Sitä ennen Hayamit nauttivat leivinuunin räiskeessä sushia ja graavilohta keskellä hiljentynyttä maaseutua ja odottavat tummimman talven tuomia revontulia taivaalle.