Itämeren alennustilan monimutkaiset syyt

Sanotaan, että jos tieto ja tunne joutuvat ristiriitaan, tunne voittaa. Näin näyttää käyneen, kun peltoviljely ja lihansyönti asetetaan nyt kuumana vellovan Itämeren sinilevärehevyyden suurimmaksi syylliseksi. Näin ei ole.

Melko huonosti tunnettu Itämeren ongelma, fosforin sisäinen kuormitus, on jäänyt ajatuksissa syrjään. Se taas johtuu valtaosin siitä, että Itämeren prosesseissa on nyt epäonneksemme meneillään suolavesipulssien harventumisesta lähtevä sisäkuormitus­ongelma. Sama tilanne oli jo tuhansia vuosia sitten kolmena rehevyysjaksona ilman ihmisen vaikutusta.

Ihminen syyllisyystunnossaan luulee nyt olevansa suurikin Itämeren kuormittaja – sisävesistöille hän onkin ollut – mutta nyt luonnon prosessit ovat uuden väitöskirjatiedon mukaan kirkkaasti ajaneet ihmisen ohi.

Ihmisperäiseen kuormitukseen verrattuna Itämeren sisäkuormitus on noin nelinkertainen ja sen välitön syy keskisen Itämeren syvänteiden hapettomuus. Sen taustalla ovat puolestaan viime vuosikymmeninä taajuudeltaan viidesosaan romahtaneet pulssit Tanskan salmien yli.

Samalla hapen tuonti Itä­meren syvänteisiin on romahtanut viidesosaan. Näin sisä­kuormitus – ja myös rehevöittävästi ongelmallinen typensidonta – on syntynyt.

Vesiviranomai set ilmoittavat maatalouden fosforikuormituksen Itämereen olevan 2 400 tonnia vuodessa. Viranomaiset ja luonnonsuojelujärjestöt käsittelevät maatalouden kuormitusta Itämereen ikään kuin kaikkien peltojen laskuojat sekä kevään ja rankkasateiden pintavalumat purkautuisivat suoraan Itämereen. Näin laskelmoiden siitä kertyy kieltämättä suuri luku. Sitä kauhistellaan.

Mutta ei se niin mene.

Ravinteiden hyvin vahva pidättyminen järvireiteille on matemaattisesti osoitettu lukemattomissa tapauksissa. Valtaosa fosforista pidättyy järvien pohjaan, typpi haihtuu ilmaan. Imatrankosken, Tainionkosken (Päijänteen luusua) ja Tammer­kosken kautta poistuu kymmenen prosenttia kaikesta koskien yläpuolisesta ravinnekuormituksesta.

Nämä ja muut järvirikkaat sisävesivaluma-alueet tarjoavat Itämeren suuntaan erinomaista laimennusvettä. Sisämaan punamökin mummo ei Itämerta pilaa.

Vaikka ihminen poistettaisiin sisävesistöjen ääriltä, sisävesistöjen kuormitukset alenisivat suuruusluokaltaan noin kolmanneksen.

Nykyään rannikkoalueilta kuormitusta tulee hehtaaria kohti kolmin- tai nelinkertaisesti sisämaahan verrattuna. Se koostuu mereen ja ranta-alueen jokiin viettäviltä pelloilta. Itämeren sisäisen kuormituksen nelinkertaisuuden takia rannikko­alueidenkin ulkokuormituksen osuus on melko pientä. Se ei ansaitsisi nykyistä syyttelypolemiikkia.

Kuluvan kesän sinilevälautat ovat syntyneet typen erikois­reaktioista saman mutta huonosti ymmärretyn kaavan mukaan. Sitä selventäen sinileviä on karkeasti kahdenlaisia: tavallisten levien tavoin ravinteita käyttäviä sinileviä ja toisaalta ravinteiden otossaan erikoisia, niin sanottuja typensitojasinileviä, jotka ovat Itämeren massakukintojen pääasiallisia aiheuttajia.

Typensitojasinileville on ominaista, että veteen liuenneen ravinnetypen (eli lähinnä nitraattien) loppuessa typensitojasinilevät ottavat kasvuunsa tarvittavan typen typpikaasusta. Nitraattiravinteiden puute syntyy fosforirunsaissa oloissa jo toukokuussa.

Niinpä typensitojat kukoistavat keskikesällä. Ne ovat fosforin käytössään ”säästäväisiä”, joten tietyllä fosforimäärällä ne tuottavat enemmän rehevöittävää perustuotantoa kuin tavalliset (sini)levät.

Typensitojasinilevillä on kuitenkin heikkous, jota ihminen voisi käyttää hyväkseen. Näille erikoisleville liuennut nitraattiravinnetyppi on lähes myrkkyä, se pysäyttää niiden kasvun. Siksi typensitoja­sini­levien torjunnan yleisneuvo on, että veteen on saatava tavalla tai toisella riittävä nitraattiravinnetyppipitoisuus tai pikemminkin tasapainoinen ravinnetypen ja -fosforin suhde.

Se merkitsee, että nitraattiravinnetyppipitoisuus tulisi saada lähes kaksinkertaiseksi. Karulla, hapellisella ja sini­levättömällä Perämerellä kyseistä ravinnetta on yli kaksinkertaisesti – haitattomasti.

Typensitojasinilevien torjumiseksi viranomaisten vaatima Itämeren typpikuormituksen vähentäminen olisi täysin tehoton. Nitraattiravinnetyppeä vähentäessään se olisi vahingollista.

Kaiken kaikkiaan Gotlanninmeren syvänteet olisi saatava tavalla tai toisella hapellisiksi. Vain siten voidaan odottaa selkeää Itämeren tilan paranemista. Hapellisuuden luominen tai parantaminen on jo olevan järvi- ja merikokemuksen perusteella teknisesti mahdollista, eikä se ole niin kallista kuin ihmiset luulevat.