Eurooppa sodan liekeissä, taas!

Eurooppa on sodan liekeissä. Näin suomalaiset saivat lukea lehtien sivuilta syys–lokakuussa 1939, ja samaa olemme todistaneet nyt talvella 2022. Venäjän yllättävä ja kaikin tavoin tuomittava hyökkäys Ukrainaan ei ole harmaata historiaa vaan julmaakin julmempaa nykyisyyttä.

Mitä viime päivistä olisi tulkittavissa sotahistoriallisesti tarkastellen?

Suomi ja muut länsimaiset demokratiat olivat aluksi tyrmistyneen hämmästyneitä, ja sitten ne yksimielisesti tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen.

Hämmästys on ymmärrettävää. Lähes 80 vuotta kestänyt rauhantila ja kolme vuosi­kymmentä sitten päättyneen kylmän sodan jälkeinen rauhanvaihe on turruttanut meidät demokraattisten yhteiskuntien eläjät. Turruttanut uskomaan, ettei edes Venäjän kaltaisen valtion autoritaarinen johto käyttäisi laajamittaista hyök­käyssotaa vallankäytön välineenä 2020-luvun Euroopassa.

Vuonna 1939 tilanne oli hieman toinen. Suurin osa lehtiä lukevista eurooppalaisista oli kokenut suursodan kauhut omakohtaisesti jo ensimmäisessä maailmansodassa 1914–1918. Joskaan tuore historiallinen muisti ei ehkäissyt uutta maailmanpaloa kahta vuosikymmentä myöhemmin.

Taitaa siis olla niin, että sodan aloittamisen tai pikemminkin sodan välttämisen historiallisia selitysmalleja on etsittävä muualta kuin eurooppalaisten kansojen kollektiivisesti muistamista kokemuksista tai niiden unohtamisesta.

Entäpä itse sodankäynti? Kun sota alkaa, puolustajan on oltava valmis torjumaan hyökkääjä. Ukraina julisti yleisen liikekannallepanon vasta sen jälkeen, kun Venäjän hyökkäys oli jo käynnistynyt. Tulevat päivät näyttävät, tapahtuiko herääminen ajoissa vai liian myöhään.

Suomi selviytyi aikanaan talvisodan ensi hetkistä kuivin jaloin. Lokakuussa 1939 kansainvälisen tilanteen kiristyttyä oli aloitettu yli­määräiset harjoitukset. Joukot olivat valmiina Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa marraskuun lopussa.

Venäjän–Ukrainan-sodan syvemmät sotataidolliset arviot on mahdollista tehdä vasta myöhemmin. Se on kuitenkin selvää, että kyberiskuista, lennokeista tai laajamittaisesta elektronisesta tiedustelusta huolimatta panssareiden johdolla etenevä maavoimien hyökkäys, ilmaiskut strategisiin kohteisiin ja pyrkimys ilmaherruuteen ovat perin tuttua 1900-luvun sotataidollista keinovalikoimaa.

Sodassa ensimmäisten taisteluiden merkitys on avain menestykseen. Ensimmäinen tulitaistelu, jossa viereinen taistelija menehtyy tai joudutaan evakuoimaan haavoittuneena, on poikkeuksetta järkytys.

Mikäli ensijärkytyksestä päästään yli, omaa kansakuntaa puolustavan taistelutahto yleensä tiivistyy. Näin tapahtui talvisodassa, ja näin näyttää tapahtuneen ensimmäisten sotapäivien perusteella myös Ukrainassa.

Historia osoittaa, että David, tuo alivoimainen puolustaja, on usein kokoaan suurempi ja sitkeämpi vastus Goljatille, mikäli puolustustahtoa riittää.

Kahdeksassa vuosikymmenessä kansainvälinen yhteisö on kulkenut pitkän ja yhdentyvän matkan. Vuonna 1939 talvi­sodan syttyessä Suomi kuului Kansainliittoon. Hyökkäyksen seurauksena Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään antaen Suomelle niin solidaarista kuin varustuksellista tukea. Suomi taisteli kuitenkin yksin, reilun 10 000 miehen laajuista ruotsalaisvapaaehtoisjoukkoa unohtamatta.

Nyt kansainvälinen yhteisö on osoittanut pakotteiden ja asetoimitusten kautta voimansa, mutta silti demokraattisissa länsimaissa on jouduttu käymään sisäistä punnintaa siitä, miten kyetä auttamaan Ukrainaa.

Sodan liekit sammuvat Ukrainassa ja Euroopassa ennemmin tai myöhemmin. Jäljelle jää lopputuloksesta riippumatta vihaa, surua ja epäluuloa. Sodan satoa korjataan vielä vuosikymmenten ajan.

Synkkien tunteiden lisäksi toinen varma asia on muutos. Sotaa edeltävä tilanne ei palaa ennalleen: ei Venäjällä, Ukrainassa eikä Euroopassa. Vain aika näyttää, kuinka huojentavia tai uhkaavia muutokset ovat.

Edellä selatut sotahistorian kellastuneet sivut eivät anna suoria selityksiä käynnissä olevaan sotaan. Monet sodankäynnin lainalaisuudet näyttävät kuitenkin perin tutuilta historiasta. Katkerimmalta tuntuu se, ettei ihmiskunta ole onnistunut hävittämään sotaa keskuudestaan. Ei edes Euroopasta.

Siinäpä on ajateltavaa ja ennen kaikkea varautumisen aihetta myös meillä Suomessa.

Katkerimmalta tuntuu se, ettei ihmiskunta ole onnistunut hävittämään sotaa keskuudestaan.