Uskoin pitkään, että minulta puuttuu kilpailuvietti – miten huijasinkaan itseäni
Pelissä hävittyäni olen uskotellut itselleni, että ei tämä esiin kupliva tunne oikeaa harmia ole. Ei voi olla, koska minulta puuttuu kilpailuvietti, kirjoittaa Antti Heikkinen.
”Lautapeleille olen antanut armon. Niitä olen pelaillut mielelläni ja selittänyt itselleni, jotta tässä on kyse ajanvietteestä – ei varsinaisesta kilpailusta”, Heikkinen toteaa. Kuva: Flickr / Bram Cymet17.2.202407:45
Olen valehdellut itselleni – ja siinä sivussa muille – likemmäs neljänkymmenen vuoden eli koko tähänastisen eloni ajan.
Aloitin itsenarraukseni päiväkoti-ikäisenä, jalostin sitä ala-asteella, kehitin sen elämäntavaksi yläkoululaisena ja lukiossa uskoin siihen jo hyvin vankasti itsekin. Vaan nyt ovat alkaneet suomut silmiltäni putoilemaan ja olen pakotettu narauttamaan itseni valheesta.
Ei valheeni maailman törkeimpiä ole, mutta paljon se on tekemisiäni määritellyt. Nyt on kahtokeepas kyse siitä, että pikkusanikasta saakka olen kiistänyt omaavani minkäänlaista kilpailuviettiä. Ja kuten sanottua, olen itsekin seissyt väitteeni takana hyvin pontevana.
Siihen nojaten olen muun muassa vätystellyt kouluaikaisissa hiihtokisoissa, lusmuillut nuorukaisena joukkuepeleissä ja aikuisena kartellut kaikkia kisoja, joihin minua on kehoteltu kavereiden häissä, syntymäpäivillä tai muilla kesteillä osallistumaan. Ihan muutaman kerran – silloinkin hyvin vastentahtoisesti – olen koettanut rikkoa omalla etumuksellani toisen ihmisen persauksiin kiinnitettyä ilmapalloa tai yrittänyt syödä sokerimunkkia huuliani lipomatta.
Mölkkyä olen onnistunut kiertämään erittäin ammattitaitoisesti, mutta lautapeleille olen antanut armon. Niitä olen pelaillut mielelläni ja selittänyt itselleni, jotta tässä on kyse ajanvietteestä – ei varsinaisesta kilpailusta. Ja pelissä hävittyäni olen uskotellut itselleni, että ei tämä esiin kupliva tunne oikeaa harmia ole. Ei voi olla, koska minulta puuttuu kilpailuvietti.
Valhetta se on ollut. Valhetta, suolammen synkkää valhetta.
Koska kyllä minusta sekin vietti löytyy. Kaikkien muiden viettien lisäksi.
Itsepetokseni tunnustaminen sai alkusysäyksensä kylämme ainoasta baarista. Siellä alettiin taannottain järjestää pubivisailuja ja tottahan sinne piti joukkue kerätä – se on näillä selkosilla osallistuttava silloin, kun pienellä kylällä jotain tapahtuu.
Pärjäsimme vaihtelevasti. Välillä tuli törkeästi takkiin, kysymysten kohdilleen sattuessa meni vähän voitokkaammin. Huomasin näyttäväni molemmissa tapauksissa tunteeni varsin suoraan ja yllätin sillä itseni, luultavasti myös kaverini.
Pari kertaa häpesin huomatessani, jotta orvasketeni alta löytyi huonon häviäjän piirteitä. Ne sain onneksi taltutettua ja aataminomena klonksahdellen nielin myös pintaan pyrkivää kilpailuviettiäni.
Vaan ei minusta ollut miestä sitä kurissa pitämään. Päinvastoin. Otin siekailematta seuraavan askeleen ja aloin baarissa pistäytyessäni pelata iltapäivälehtien tietokilpailuja.
Sain naurettavan kehnosti pisteitä ja totesin eleleväni synkän uutispimennon salossa. Sellaisessa, jossa luetaan merkittävistäkin tapauksista useimmiten pelkät otsikot ja sitten elvistellään niin aikaansa seuraavana kaikkien alojen asiantuntijana, jotta oksat pois.
Lisäksi totesin olevani yleissivistykseni puolesta harvinaisen lahjaton ennen muuta maantiedossa, biologiassa ja jopa historiassa, vaikka kouluaikoina se oli kuulunut harvoihin lempiaineisiini. Harvoihin siksi, että useimpien aineiden kohdalla löin opiskeluni ja läksyjenteon lossiksi.
Arvatkaa huvikseen, minkä takia?
No tietysti sen juukelin kilpailuvietin puuttumisen takia. Oikein naureskelin, jotta mitäpä tuota kokeista kuutosta kummempaa ottamaan.
Sen tekosyyn varjossa passasi lueskella romaaneja, katsella elokuvia ja kuunnella vanhaa suomi-iskelmää. Eivät nekään toimet ihan hukkaan menneet, mutta jälkikäteen pidän suurena ihmeenä sitä, jotta sain ylioppilaskirjoitukseni hyväksytysti läpi.
Pitkään jatkuneen itsepetokseni myöntämisestä on ollut enemmän hyötyä kuin harmia. Löydettyäni tietovisojen ansiosta kilpailuviettini olen paikkaillut yleissivistystäni lukemalla entistä tanakammin uutisia, kertaillut maailmanhistoriaa ja tehnyt tuttavuutta jopa urheilu-uutisten kanssa.
Ensimmäistä kertaa ikinä tiedän Suomen Euroviisuedustajat ja osaan nakella ulkomuistista muutamien eläinten latinankieliset nimet. Muistan eri maanosien korkeimmat huiput, joidenkin Etelä-Amerikan valtioiden pääkaupungit ja tiedän, jotta Feidipiddes kipaisi aikanaan juoksujalkaa Marathonista Ateenaan.
Osan olen oppinut vastaamalla visoissa väärin, osan yrittämällä valmistautua niissä mahdollisesti nakeltaviin kysymyksiin. Tietoviisaasta olen edelleen kaukana enkä sellaiseksi koskaan tulekaan. Viisaaksi vielä vähemmän.
Vaan on se mukava lähteä pubivisailemaan tietäen, jotta on tässä pärjäämisen eteen jotain edes yritetty. Juuri se on luullakseni sitä, mitä kauan omalta kohdaltani kieltämäkseni kilpailuvietiksi kutsutaan.
Mistä hänet tietää, vaikka jonakin päivänä pelaisin mölkkyäkin.
Kun se päivä koittaa, olen oppinut tunnustamaan olevani siinäkin huono ja kaivanut senkin totuuden esiin kilpailuvietin puutteeksi kutsumani peitetarinan alta.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
