Ilkeämielistä jälkiviisastelua

Jarmo Palokallio kirjoitti kolumnissaan Kekkosslovakian synkästä perinnöstä. (MT 12.1.)

Yhä useammin Kekkosen ylipitkää presidenttikautta muistellaan hyvin häpeällisenä suomettumisen aikana. Ylen vuodenvaihteen tienoilla aloittama Kylmän sodan Suomi -sarja yritti valottaa ”suomettumista”. Palokallio kirjoitti: ”Kekkonen väänsi Suomea länteen samalla kun pokkuroi itään. Lopputulos on näin jälkikäteen katsottuna onnistunut”.

Palokallio esittää, että ”Muista maista poiketen Suomi on jättänyt kansallisen häpeänsä lähes käsittelemättä. Ketään ei ole vaadittu tilille eikä anteeksipyyntöjä ole juuri kuulunut. Päättäjät pitivät paikkansa ja sukkuloivat sulavasti EU:n suuntaan. Mitä nyt osa kiivaimmista kommunisteista vaihtoi vihreisiin, kun vasemman äärilaidan kannatus suli alta. Kekkosen kauden pimeää puolta koskeva hiljaisuus kertoo, miten syvälle tuo häpeä ulottui. Ensimmäistä kiveä ei halunnut heittää kukaan, koska häpeä oli yhteinen.”

Totean Palokalliolle, että Suomi ei antautunut eikä maatamme miehitetty. Vaikka olin sotainvalidi, olin aselevon alkaessa vapaaehtoisena etulinjassa. Suomessa armeija kotiutettiin täydessä järjestyksessä. Osa aseista kätkettiin varmuuden vuoksi.

Kansa kiitti ylipäällikköä, eikä edes Neuvostoliitto vaatinut häntä syytteeseen. Yhdysvallat ja Iso-Britannia eivät tunteneet sääliä, vaan jättivät Suomen Neuvostoliiton ”valvontaan”. Maan hallitus, teollisuus ja koko kansa yrittivät tulla toimeen valvontakomission kanssa. Ylilyöntejä sattui, mutta hyvinhän siinä loppujen lopuksi selvittiin.

Jari Tervon Kylmän sodan Suomi -televisiosarja on lähinnä ilkeämielinen jälkiviisastelu.