Ensimmäistä kertaa Murun pentua kasvattajan luona katsomassa. Kuva: Harri Ajomaa
Tarjolla lohtua, läsnäoloa, ehdotonta rakkautta ja syvää uskollisuutta
Lämmin suhde eläimeen voi olla lapselle valtava voimavara, joka kantaa pitkälle elämässä. Uskollinen karvainen ystävä ei petä, kirjoittaa Mia Palokallio.
Jackrussellinterrieri Murusta tuli etätyöläiselle tärkeä seuralainen. Russeliassari, kuten sitä toisinaan kutsutaan. Sen poissaollessa talo tuntuu tyhjältä ja oudolta. Kuva: Mia Palokallio7.4.202421:45
Liikutus hiukan yllätti minut, kun pieni olento annettiin syliini vaaleanpunaiseen huopaan käärittynä. Tästä alkaa yhteinen seikkailumme: mitä kaikkea meillä onkaan yhdessä edessä, mietin silmät kosteina.
Kuumeeni oli ollut paha. Olin kyllä pohtinut, onko kyseessä vain pakkomielle, joka menisi ohi, kun saisin koiran. Ja sitten kaduttaisi.
Pieni jackrussellinterrieri tuli perheeseemme toisena koronasyksynä 2021. Koirakuumeisia oli tuolloin poikkeuksellisen paljon ja pentujen kysyntä suurta. Valitettavasti osa lemmikin silloin ottaneista ei ehkä ollut ajatellut asiaa loppuun asti ja joutui luopumaan eläimestä.
Eläin vaatii tilaa, aikaa ja sitoutumista. Se voi olla liikaa. Kaipuu elämään eläimen kanssa on kuitenkin monella kova, eikä se ole ihme.
Viime aikojen uutisvirran kauhujen äärellä on monta kertaa tehnyt mieli painaa pää koiran kylkeen ja antaa sen nuolaista poskea hellästi.
Kun väkivalta ja viha vyöryvät viestimistä, ei ihme, että moni katsoo vastapainoksi kissavideoita ja koiralle koti -ohjelmia. Itse katson jackrussellinterrierien touhuja someryhmästä.
Eläin tuo lohtua. Miten monet surut onkaan surtu lehmän kylkeen. Viisaita hevosia, koiria, kissoja, lempeitä ja lohduttavia laamoja, eläinten terapeuttinen vaikutus tiedetään.
Eläimen ehdoton rakkaus on vahvaa ja hoitavaa.
Lämmin suhde eläimeen voi olla lapselle valtava voimavara, joka kantaa pitkälle elämässä. Uskollinen karvainen ystävä ei petä.
En koe olleeni yksinäinen lapsi, vaikkei aivan ikätovereita lähitienoolla ollutkaan ja kouluun kuljin viidentoista kilometrin päähän. Olihan minulla naapurin kissa, joka kävi kanssani kävelyillä ja tuli naapureiden poissa ollessa öisin nukkumaan sänkyni päätyyn, usein silloinkin, kun naapurit olivat kotosalla.
Koiria pelkäsin, syystäkin. Naapurustossa asunut koira puri tuttua rouvaa sääreen.
Koira tuli perheeseeni ensimmäisen kerran, kun pieni koululaiseni aikoinaan alkoi kinuta seurakseen lemmikkiä. "Jos minulla olisi joku pieni eläin, en olisi niin yksinäinen", hän sanoi.
Hellyimme ja olen siitä iloinen. On ollut lämmittävää seurata, millainen suhde eläimiin nyt jo aikuisilla lapsillani on. Kummankin perheeseen kuuluu kissa ja koira.
Hetkeäkään en elämää russelin kanssa ole katunut. En, vaikka pentuaikanaan se tuhosi muun muassa uudehkon sohvan, pureskeli parit kengät, aurinkolasit, ikkunalautaa, tapettia seiniltä...
Lemmikit kuormittavat luontoa ja taloutta, totta. Lemmikkien tuoma ilo ja hyvinvointi painaa silti paljon enemmän. Rahassa sitä ei voi mitata.
Oma lukunsa on se, miten paljon koira on luonut meille ihmissuhteita naapurustoomme.
Meidän koira on niin kutsuttu sijoitusnarttu. Se tarkoittaa, että koiran kasvattaja omistaa sen ja saa teettää sillä sovitut pennut. Aikanaan koira on meidän.
Nyt koira on ollut kuutisen viikkoa kasvattajan luona synnyttämässä ja emohommissa ja ikävä on hurja.
Huomenna meidän Muru palaa takaisin kotiin. Sen pentu muuttaa naapuriin, perheen ensimmäiseksi koiraksi. Hyvinvointi leviää.
Kirjoittaja on kuukausiliite Kantrin tuottaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
