Kun tekstityöläiseltä katoavat sanat

Mielipide

4.10.201818:01

Kolumni

Eveliina Kutila

Kirjoitan erilaisia tekstejä työkseni. Muutenkin kommunikoin mielelläni kirjoittamalla. Periaatteessa minun pitäisi pystyä tuottamaan jonkinlainen tekstinpätkä ihan mihin tahansa tilanteeseen tai tarpeeseen. Kuuluu ikään kuin ammattitaitoon.

On kaksi tilannetta, joissa tällä tekstityöläisellä loppuvat sanat kokonaan. Tunnustan, että kirjoitan suorastaan nolon huonoja onnittelukortteja. Saatan istua tunnin tuijottamassa tyhjää korttipohjaa ja lopulta kirjoitan, että onnea. Villiksi heittäytyessä kirjoitan onnea, onnea, onnea ja huutomerkin perään.

Markkinoillahan on toki kortteja, joissa on värssy tai runonpätkä jo valmiina. Mutta ei, sinnikkään luottavaisesti vielä kaupassa uskon, että keksin jonkin originellin onnitteluloruttelun. Toisaalta ne muutamat harvat kerrat, kun olen keksinyt jotain kivaa ihan omasta päästä esimerkiksi hääkorttiin, muistan ikuisesti. En toki niitä tekstejä enää, ainoastaan itsetyytyväisen olon, että onnistuinpas kerrankin.

Toinen tilanne, jossa sanat tuntuvat loppuvan maailmasta on, kun pitäisi löytää lohdutuksen sanoja. Voisiko tekstityöläinen jaxuhalia- tai voimia-toteamusta latteampaa keksiä sellaisessa tilanteessa.

Toisen kokeman surun edessä sanojen katoamisen totaalisuutta pahentaa se, että tilanteet tulevat niin yllättäen, ettei niihin pysty yhtään varautumaan. Suru-uutisia kuullessa onneksi selkärangasta tulevat perinteiset osanoton ilmaisut pelastavat, vaikka kuinka haluaisi sanoa tai kirjoittaa jotain juuri tähän tilanteeseen mietittyä.

Onnittelutekstitarve on yleensä tiedossa hyvissä ajoin, joten suorastaan hävettää tekstintekeleet, joita olen ihmisille ojentanut heidän suurina juhlapäivinään. Mutta jos suutarin lapsella ei ole kenkiä, niin ehkä tekstityöläinenkin pärjää välillä hetken ilman sanoja.