Opiskelijat ovat tottuneet liian hyvään – yhteiskunnan ei kuulu maksaa kynsiä ja ripsiä
Jos opintolainan kalleus kirpaisee, pitää katsoa menoja.
”En tule toimeen” ja ”Orpo on EK:n sylikoira”, luki syyskuussa LAB-ammattikorkeakoulun Lahden kampuksen mielenilmauksessa hallituksen leikkauksia vastaan. Kuva: Eija Mansikkamäki20.10.202319:15
”Kyllähän se tuntuu ikävältä, kun korot ovat niin korkealla.”
Suunnilleen näin kommentoi eräs nuori nainen opintolainansa koronnousua television iltauutisissa joitakin viikkoja sitten. Eipä siinä mitään, varmasti korot kirpaisevat, kuten monia asuntolainan ottaneitakin.
Nuoren naisen toteamus ei vain jotenkin herättänyt sympatiaani. Huoliteltuun ulkonäköön kuuluivat tekokynnet ja -ripset, ja esimerkiksi ripsienpidennysten ja rakennekynsien huolto maksavat useita kymppejä kuukaudessa.
Sopii heitellä kiviä tännepäin, mutta kyse ei nyt ole täti-ihmisen kateudesta kauniille nuorille. Olen mielestäni tolkun ihminen, ja tolkkua olen koettanut kylvää jälkikasvuunikin. Välillä on uponnut ja välillä ei.
Olen koettanut kertoa, mikä ero on perustarpeilla ja kaikella muulla. Ensimmäiset olen maksanut minä ja jälkimmäiset lapsi ja nuori itse omilla ansioillaan – myös rakennekynnet.
Ammattikorkeakoulussa opiskeleva, vuokralla Helsingissä asuva 20-vuotias saa kuukaudessa noin 280 euroa opintorahaa ja lisäksi 650 euroa lainaa. Päälle 465 euroa asumistukea, jos vuokra on vaikkapa 600 euroa.
Yhteiskunta antaa siis 745 euroa ja päälle 650 euron lainan, josta saa vielä lähes puolet anteeksi, jos valmistuu määräajassa.
Varmasti monen opiskelijan pitää tehdä tuon lisäksi töitäkin. Ajattelen silti, että vaikka ajat ovat niin sanotusti muuttuneet, moni nuori on tainnut tottua liian leveään elämään omilla tai vanhempien rahoilla.
Kun hän siirtyy itsenäiseen asumiseen ja opiskeluun, menopuoli pitäisi tarkastella uusiksi.
Ensin pitäisi pudottaa kynnet, ripset, wolttaus, matkat, baarit ja sitä rataa. Jos karsinnan jälkeenkin tekee tiukkaa, voi alkaa huolestua ruoasta tai asumisesta.
Nyt opinahjojen lähellä olevien ruokakauppojen hittejä ovat valmispatongit, smoothiet ja muut hinnakkaat välipalat.
Meillä boomeriopiskelijoilla ei ollut tapana shoppailla merkkivaatteita, käydä kampaajalla ja kynsihuollossa ja tälläytyä arkisin kuin olisimme millä hetkellä hyvänsä menossa Linnan juhliin, tilailla opiskelukämppään pizzaa, saati kieltäytyä soluasumisesta. Solussa sosiaalistui ja se kuului siihen elämänvaiheeseen.
Muistelumme makaroni-tonnikala-linjasta ja kämppisten kanssa kokkailusta kuulostavat nyt varmaan vain huonolta vitsiltä.
En toivo kenellekään ankeita opiskeluaikoja. Muistutan kuitenkin, että hyvässä asemassa ovat he, joilla on opiskelupaikka: he valmistuvat, saavat palkkaa ja voivat maksaa opintolainan pois.
Työvoimapula taannee takaisinmaksun. Siksi opintolainaa pitäisi ajatella investointina. Koulujen valtaus ja ay-marssit ovat varmasti mukavia, mutta kylttejä kantaessa voi miettiä, kuuluuko yhteiskunnan vastata kaikesta.
Aidosti huolissani olen niistä, joille eivät opinahjojen ovet aukea, joiden perheillä ei ole mahdollista auttaa nuorta edes opintojen alkuun tai jotka opiskelevat niin pienipalkkaiseen ammattiin, etteivät lainanmaksu ja asunnon hankinta kuulosta edes mahdolliselta.
Heitäkin on, mutta ääntä ei kuulu.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
