Turvekeskusteluun kokonaisvaltaista ymmärrystä

Turpeen luokittelu uusiutumattomaksi energianlähteeksi on herättänyt viime aikoina poliittista keskustelua. Turpeen käyttöä kannattavat tahot haluaisivat muuttaa turpeen luokittelun uusiutuvaksi energiaksi, koska turvetta syntyy Suomessa enemmän kuin sitä nostetaan.

Tällainen ajattelu sopii maalaisjärkeen, mutta miksi tiede tulkitsee tilanteen toisin? Luokituksen taustojen ymmärtäminen voisi vähentää yhteiskunnallisia jännitteitä.

Turve on hitaasti uusiutuva luonnonvara. Ojittamattomien soiden korkea vedenpinta estää turvetta hajoamasta, ja siksi sitä kertyy suon pintaa noin millimetrin vuosivauhtia. Samalla turpeen sisältämää hiiltä varastoituu ja suo toimii hiilinieluna. Kertymiseen vaikuttaa muun muassa veden­pinnan korkeusvaihtelut, suotyyppi ja rehevyys.

Suomessa olosuhteet ovat otollisia turpeen kertymiselle ja siksi turvemaita on huomattava osa maapinta-alasta.

Kun turvemaiden hiilen kertymistä tarkastellaan valtakunnallisesti, tilanne muuttuu monimutkaiseksi. Tieteen käyttämät laskentatavat perustuvat IPCC:n (Kansainvälinen ilmastopaneeli) laskelmiin, jotka huomioivat eri sektoreiden päästölähteet.

Turpeen kertymiseen turvemailla vaikuttaa monet tekijät ja ihmisellä on suuri vaikutus turpeen synnyttämiin kasvihuonekaasuihin ja varsinkin hiilidioksidiin.

Siksi turvemaiden hiilitase­laskelmissa tulisi huomioida turvetuotannon ohella myös muu maankäyttö. Valtakunnallisten turveresurssien hiilitase­laskelmassa lähtökohta on siis väärä, jos oletamme yhden toimialan eli turveteollisuuden vaikuttavan ainoana turve­päästöihin.

Suomen soista käytännössä 2/3 on menettänyt luonnon­tilaisuutensa ojitusten ja maanmuokkauksen kautta. Ihmisten muokkaamat suot toimivat maankäyttösektorin päästölähteenä, kun turve hajoaa ja happi reagoi turpeen kanssa.

Turusen tutkimuksen (2008) mukaan Suomen turvevarojen hiilestä menetettiin 72,5 miljoonaa tonnia vuosina 1950–2000, koska turvemaita on otettu turvetuotantoon sekä maa- ja metsätalouteen. Turusen mukaan hiilitase näyttää kuitenkin positiiviselta, koska hiilen sitoutumisessa on huomioitu kasvien nielu.

Hiiltä sitoutuu erityisesti metsäojitusten seurauksena biomassan kasvuun, mutta on tärkeä ymmärtää, että hiili ei kerry uuteen turpeeseen. Metsänkasvun lisääntyminen ojitetuissa suometsissä lasketaan metsäsektorin hiilinielujen kasvuun eikä sitä voi laskea turvetuotannon hyväksi, vaikka metsänkasvun aiheuttama hiilinielu on ollut huomattava.

Turvetta siis hajoaa maankäytön seurauksena enemmän kuin sitä kertyy, ja tästä johtuva väärinymmärrys on hämmentänyt muun muassa turveyrittäjiä.

Toinen ongelma liittyy turpeesta vapautuneen hiilen ja sen takaisin sitoutumisen aikaskaalaan.

Turvetta ei kerry ojitetuille alueille ilman uudelleensoistamista. Esimerkiksi turvetuotantoalueen uudelleensoistamisen kautta saadaan alkuperäistä vastaava hiili­varasto vasta usean tuhannen vuoden jälkeen, ja siksi turve lasketaan osaksi maapallon hidasta hiilenkiertoa.

Kertymistahti ei siis ole riittävää ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Turpeen valtakunnallisessa taselaskelmassa ei siten voida tarkastella ainoastaan turpeennoston määrää, vaan siinä tulee huomioida muun maankäytön vaikutukset turvemaiden hiilenkiertoon kokonaisvaltaisesti.

Sekin on hyvä muistaa, että jos turvepelto jätetään pois maataloustuotannosta, niin biologiset prosessit jatkuvat. Kasvihuonekaasuja vapautuu ilmakehään ilman aktiivista maatalouttakin. Toisaalta ojittamattomilta, luonnon­tilaisilta soilta ja suojelualueilta vapautuu hapettomissa oloissa metaania ilmaan.

Kun tarkastellaan tiedettä, turvetta ja politiikkaa, on yhteiskunnallisessa keskustelussa helppo kannattaa sellaisia ilmastonmuutoksen torjunta­toimia, jotka eivät suoraan vaikuta omaan talouteen tai välittömään elinympäristöön.

Ihmisten vieraantuminen maaseudusta ja luonnosta luo myös oman näkemyksensä keskusteluun. Suomen suoalasta on turvetuotannossa ollut alle prosentti. Energia­turpeesta luopuminen voi jatkossa näkyä tavallisen kansalaisen kaukolämpö­laskussa.

Edelleen metsien hiilen­sidonnan osalta metsien talouskäytön vastustaminen perustuu osin siihen, että ajatellaan metsänomistajien sitovan ilmaiseksi hiilidioksidi­päästöt. Tällöin itselle jää vapaus jatkaa kasvihuonekaasujen tuottamista muilla yhteiskunnan sektoreilla.

Kysymykset eivät ole helppoja, ja siksi tarvitaan kokonaisvaltaista ymmärrystä eri osapuolten välillä.

Luonnontilaisilta soilta ja suojelu­alueilta vapautuu hapettomissa oloissa metaania ilmaan.