Kymmenjalkaisten lumoissa

Kolumni

Kristiina hurmerinta

T

Kristiina Hurme-

rinta on konneveteläinen teatterintekijä

upa sähköistyy hetkessä. Emilia, 8v, tempaisee housut jalkaansa. Viljami, 6v, pukee juoksussa paidan päälleen. ”Minne te meette?” ihmettelee pienimmäinen sängystä. ”Ostajia!” huikkaa Viljami juostessaan. Varhainen puhelinsoitto tuo suloisen säpinän vielä hieman uneliaaseen tupaan.

Ulkona sataa jo kolmatta päivää. Ei haittaa! Nyt on bisnekset mielessä. Niskat vain kyyryyn ja menoksi.

Nopeakinttuinen lapsilauma kirmaisee rantaan. Merrat temmataan matkalla mukaan. Viimeinen veneeseen nousija nappaa vielä täkykalaämpärin.

Viljami käynnistää tottuneesti sähkömoottorin. Vene lipuu hiljaa kuin uni aamuisella järvellä. Lapset suunnistavat vanhasta muistista hyviksi koetuille apajapaikoille.

Tottuneet sormet sujauttavat täkykalan paikoilleen ja sitten vain pyydys järveen. Liikkeellä on ammattiporukkaa, jonka toimia ohjaa täsmällinen järjestys.

Kymmenkunta mertaa on laskettu. Emilia hymyilee. Vene lipuu kotilaituriin.

Nuutti, 4v, istuu laiturin päässä odottamassa rapuretkikuntaa. Sataa. Pikkumies ei välitä. ”Varmaan saadaan paljon rapuja”, hän tuumaa.

Sukat pyörähtävät jalassa, kun lapset tuovat seuraavana päivänä saaliin. ”Mon Dieu, sehän on hummeri!” huudahtaa kreivitär Saslawskaja nähdessään suurimman ravun.

”Ota mitta sieltä selkäpuolelta. Otsapiikin kärjestä keskimmäisen pyrstölevyn päähän”, opastaa tyttäreni minua.

Tyttäreni ravustivat lapsuudessaan isäni kanssa ahkerasti. Oppi ei ole näemmä mennyt hukkaan. Tämän saksiherran mitat ovat valioluokkaa. Viivotin näyttää 16,4 cm.

”Makean veden rapuja. Juuri näitä Napoleon söi aina taistelun jälkeen. Ennenkuulumatonta”, huokaa pariisilaistunut kreivitär, joka on osunut vieraaksemme keskelle rapukautta.

Ämpärillinen saksiniekkoja saa sydämet läpättämään niiltäkin, joiden suonissa virtaa ihan tavallista maalaisverta.

Nyt on saatava kruunutilliä. Vesiperä. Ei ole K-kaupassa. Ei löydy S-marketista. Konneveden kaupat eivät ole varautuneet rapukauteen. ”Sääli”, sanon. ”Skandaali”, mupisee mieheni. ”Nythän on sesonki päällä ja rapuja järvissämme enemmän kuin sataan vuoteen”, hän jatkaa.

”Älä hikeenny, kummastakin kaupasta saa ympäri vuoden globaalia parsakaalia, ja marraskuussa tiskeihin tupsahtaakin jo mansikat. Varsinaiset sesonkiherkut”, nauraa tyttäreni.

Kotipuutarhassa kasvaa tilliä, mutta voi niin hentoista. Soitto ystävälleni rauhoittaa kummasti. ”Laita tupla-annos sitä vauvatilliäsi. Saat siitä makua suhteellisen hyvin”, hän viisaa puhelimessa.

Keittelemme niveljalkaiset kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

”Hrutsevin herkkua oli oluessa keitetyt ravut”, kertoo kreivitär.

Ei kiitos. Rapujen suhteen en suosi kokeiluja. Olen silloin puhdasverinen konservatiivi. Toki rakastan äyriäisiä. Voisin ahneuksissani avata tusinan ostereita ja kokeilla sinisimpukoille jos jonkinlaisia liemiä.

Iltaan ei syty yhtään ainoaa punaista rapulyhtyä. Lohduton sade piiskaa puutarhaa. Pionit kumartuvat nöyrinä maahan asti.

Kreivitär innostuu lausumaan jokaiselle syömälleen ravulle Pushkinin runon. Hänen tuomansa tuliaisshampanjat eivät ehdi lämmetä.