Haihattelua kädet savessa

Kimpale mahdollisuuksia. Henriikka Leppänen on itse kaivanut tämän mahdollisuuden syntymäkuntansa maaperästä Tohmajärveltä. 

Itsetehdyt kaakelit, joiden päällä on siirtokuvakoristelu esimerkiksi valokuvasta, ovat Henriikka Leppäselle yksi tärkeimmistä tuotteista. 

Kaikkea ei tarvitse tehdä alusta loppuun asti itse. Ylijäämäkaakeleiden hyödyntäminen on ekologista. Kaakeleiden päälle on suunniteltu siirtokuvakoristelu, joka on poltettu lasitteen pintaan. 

Joensuulainen keraamikko ja keramiikkamuotoilija Henriikka Leppänen kuvailee itseään haihattelijaksi. ”Olen aina ajatellut, että minusta tulee isona taiteilija. Että teen jotain käsilläni.”

Haihattelijaksi Leppänen on kuitenkin hyvin käytännönläheinen. Hän puhuu vuosien harjoittelusta, joka tarvitaan ennen kuin voi sanoa hallitsevansa jonkun tietyn tekniikan. Hän ei väitä tekevänsä töitä vain suuren inspiraation vallassa, vaan toteaa, että aina ei ole inspiraatiota.

Tekemisen imu tai flow, miksi sitä täydellistä työhön uppoutumisen olotilaa haluaakaan kutsua, vie mennessään noin kerran kuukaudessa, arvioi Leppänen.

”Mutta en minä voi vain istua odottamassa jotain tekemisen imua. Kaikki aika on käytettävä hyödyksi, tehtävä tutkielmia ja harjoiteltava, tunti toisensa perään, jotta taidot kehittyisivät.”

Leppänen on maatalousyrittäjien tytär Tohmajärveltä. Kotona lähes kaikki tehtiin tai kasvatettiin itse. ”Lapsena tuntui hassulta, kun näki jonkun ostavan esimerkiksi perunoita.”

Hän myöntää olleensa koulussa se oppilas, jonka kaikki muistavat erinomaisista piirustustaidoista. Jo lapsena taideharrastukseen liittyi tavoitteellisuus, sillä Leppänen osallistui taiteen perusopetukseen.

Vanhemmat eivät teilanneet tyttären haavetta ryhtyä taiteilijaksi.

”Eivät he ehkä pitäneet sitä kaikkein järkevimpänä ammattihaaveena, mutta tukivat minua”, kertoo Leppänen.

Lukion jälkeen hän lähti opiskelemaan esinesuunnittelua Kankaanpään opistoon. Sanat pientuotanto ja asiakaslähtöisyys ärsyttivät silloin, kun olisi halunnut vain keskittyä ilmaisemaan itseään.

Kiinnostus keramiikkaan syttyi opistossa. Seuraava etappi oli opinnot Savonia-ammattikorkeakoulun Kuopion Muotoiluakatemiassa keramiikan ja lasimuotoilun parissa. Muotoilijaksi hän valmistui vuonna 2012.

Kolmisen vuotta valmistumisen jälkeen Leppänen päätti ottaa ison askeleen ja ryhtyä yrittäjäksi.

Käsityöläisen tai taiteilijan leipä ei ole leveä, mutta moni haluaa yrittää. Kilpailu on kovaa ja oman itsensä pahin vihollinen on oma pää, pohtii Leppänen.

”Itseään ei pidä ryhtyä vertaamaan muihin tai jos näin tekee, olisi älyttävä lopettaa nopeasti.”

Leppäsen teokset ja tuotteet yhdistelevät eri tekniikoita: valokuvausta, piirtämistä, keramiikkaa ja grafiikan menetelmiä. Yritys on nimeltään Kerafiikka. Kun saven pintaan painetaan kuva ja poltetaan, syntyy keraamista grafiikkaa, eli kerafiikkaa, selittää Leppänen nimen alkuperää.

Tilaustyönä tehtävät keraamiset kaakelit ovat Kerafiikan ykköstuote. Leppänen myös dreijaa astioita ja piirtää.

”Dreijaaminen raastaa hermoja, mutta samalla se on terapeuttista ja rentouttavaa”, keraamikko kuvaa.

”Dreijaaminen on kahden itsepäisen kohtaaminen. Savi kehottaa keskittymään, dreijatessa ajatukset eivät voi vaeltaa eikä väkisin voi vääntää. Savella on muisti ja se pyrkii siihen asentoon, mikä sillä on ollut.”

Leppänen asuu lähellä Joensuun keskustaa rintamamiestalossa, jonka alakerrassa on hänen työtilansa. Hän ei ole kaivannut suurempien markkinoiden äärelle Helsinkiin eikä liioin lähemmäs maaseudun rauhaa.

Elämisen tahti on Joensuussa sopiva. Helsingissä iskee herkästi vauhtisokeus, sitä alkaa uskoa, että tippuu kyydistä, jos on viisi minuuttia paikallaan, pohtii Leppänen.

”Teetkö tätä työksesi -kysymykseen saa vastata melko usein. Toinen utelun aihe on, tienaanko tällä elantoni”, kertoo taidekäsityöläinen.

Itse asiassa keraamikko on vähän kuin leipuri, lopputuotteet vain ovat käyttöiältään ja hinnaltaan erilaiset. Keraamikko tarvitsee hyvän reseptiikan esimerkiksi lasitteille, hänen on jaksettava vaivata savesta ilmakuplat sekä ylimääräinen kosteus pois kipsilevyn päällä ja lopuksi onnistuttava poltossa.

Kerafiikan tuotteita on kaupan verkkokaupassa, tilauksesta ja erilaisissa myyntitapahtumissa. Mihin tahansa myyntitapahtumiin ei kannata mennä. ”Kerafiikan paikkoja ovat rennot, mukavat designtapahtumat”, kuvailee Leppänen.

Myyntitapahtumat vievät paljon energiaa: ihmisten kohtaamiset, myyntitavaroiden kuljettaminen ja matkustaminen ympäri Suomea ovat isoja ponnistuksia. Kesällä sitä jaksaa paremmin, sanoo Leppänen.

Toisaalta tekijä ja tuotteen tarina ovat lisäarvoja, joihin taidekäsityöläisen hinnat perustuvat. Siksi asiakkaita on tärkeä tavata.

Ekologisuus ja luonnollisuus ovat Leppäselle tärkeitä arvoja. Hän on halunnut kaivautua pintaa syvemmälle keraamikkona ja siksi hän on etsinyt ja löytänyt saviesiintymiä entisen tiilitehtaan liepeiltä Tohmajärveltä.

Saviesiintymät ovat tyypillisesti parin metrin syvyydessä, siksi niitä on helpointa löytää paikoista, missä on kaivettu aiemmin. Tohmajärveläinen itse kaivettu rautapitoinen punasavi muokkautuu keraamikon käsissä idätysruukuiksi.

”Ei idätysruukku ole tuote, joka edustaisi minua taiteilijana. Mutta se on käyttöesine, jossa voin toteuttaa arvojani. Ja niin raadollista kuin se onkin, on yrittäjän saatava tuotteitaan kaupaksi, jos mielii syödä jotain. Olisi hienoa, jos joku myynnissä olevista tuotteista nousisi elättäjätuotteeksi. Idätysruukusta olisi potentiaalia siihen.”

Luonnonsaven lisäksi oman uunin tuhkan käyttäminen lasitteen raaka-aineena on osa Kerafiikan ekologista ja luonnollista keramiikkaa.

Leppäsen lähitulevaisuuden haaveissa siintelee oma näyttely. ”Voisi vain purkaa tuntojaan ja ilmaista itseään taiteella, ei tarvitsisi miettiä muuta.”