Marja Ruususen työt ovat kantaaottavia, eivätkä ne aina miellytä kaikkia.
Kanavatöitä toisin tavoin
Taistelevat grillibroilerit, 2014 ”Grillibroilerien kirjominen metsojen päälle oli exäni idea. Hän ehdotti sitä, ja mä olin että ’hyvä idea!’ Uskokaa tai älkää, joskus jopa olen avoin muiden ideoille! En kyllä tiedä, mitä mieltä mummoni olisi työstä, jos vielä eläisi.”
Pidähän tauko, 2014 ”Asettelu on mainoksesta: oikeassa ylänurkassa tekstiä ja vasemmassa alanurkassa kuva tuotteesta. Maassa näkyy kuksa ja kahvipannu, eli tähän työhön olen tuonut näkyviin juureni Lapissa.”
Ai-NO!, 2011 ”Tästä kaikki sai alkunsa. Ai-NO!sta on tullut kyselyjä, mutta en ole suostunut myymään, koska tämä on mestariteokseni. Taustapuolelta näkyy, että olen ollut kokematon tätä tehdessäni. Nykyään säästän aika paljon lankaa, kun turhia juoksutuksia ei tule.”Otteet ovat riuskat, kun Marja Ruusunen kiskoo neulaa ja lankaa reiällisen pohjakankaan läpi. Tekeillä on käsityö – tai ehkä pikemminkin taideteos – mutta tempo on häkellyttävän nopea.
33-vuotiaaksi henkilöksi Ruusunen on poikkeuksellisen kokenut kanavatöiden tekijä. Kun hän aloitti kanavatyöharrastuksen, se ei ollut millään tavalla muodissa.
Eipä ole kai vieläkään. Taitoliitto kuitenkin valitsi kirjonnan vuoden 2018 käsityötekniikaksi.
”Nyt kanavatöiden tekeminen alkaa varmaan olla niin retroa, että olen epämuodikas, koska olen niin muodikas”, Ruusunen veistää.
Lapin Pellossa asunut mummo opetti Ruususelle kanavatyötekniikan 1980–1990-lukujen taitteessa. Mummo teki silloin Taistelevia metsoja, ja Ruusunen sai mummon luona kyläillessään tehdä osia työstä.
Ruusunen teki vielä nalleaiheisen työn, ennen kuin unohti kanavatyöt pitkäksi aikaa.
Tämän vuosikymmenen alussa Ruusunen oli tylsistynyt. Ahdisti, kun työn alla ei ollut mitään luovaa.
”Aloin miettiä, mikä on sellaista, mitä olen tykännyt tehdä ja mitä voisi tehdä puhtaasti tekemisen ilosta. Päädyin tilaamaan netistä ensimmäisen kanavatyön pohjan, Ainon ryöstön.”
Työ ei varsinaisesti imaissut mukaansa: ”Se oli mulla kuukausia kaapissa, koska sitä oli niin tylsää tikata.”
Sitten tuli ahaa-elämys: mitä jos korvaisikin Ainon afrotukkaisella, tummaihoisella naisella?
Kun taiteilijaystävä näki työn, hän oli ihastuksissaan. Vuotta myöhemmin Ruususen töitä esiteltiin ensimmäisen kerran julkisesti. Näyttely oli Helsingin Kalliossa Om’pu-baarissa.
Ruususella on ollut tapana kuljetella keskeneräisiä kanavatöitään eri paikkoihin ja tehdä niitä vaikka sohvalla löhöten. Teoksissa on kohtia, jotka paljastavat, että kangasta on venytetty kirjontavaiheessa miten sattuu.
”En tunne ketään muuta kanavatyöntekijää kuin mummoni, ja hän teki työtä aina pöydän ääressä.”
Kanavatyöt ovat olleet Ruususelle myös keino purkaa kaipuuta juurilleen.
”Muutin tosi pienenä, parivuotiaana Pellosta Kuopioon. Silti aina Kuopiossa tuntui, että olen Lapista kotoisin. Kun menin käymään Pellossa, en tuntenut olevani kotoisin sieltä enkä Kuopiostakaan.”
Lukiossa ruotsi ja matematiikka tökkivät, ja Ruusunen päätyi Helsinkiin paiskimaan sekalaisia hommia. Taide- tai käsityöalan koulutusta Ruususella ei ole.
”Siinä mielessä kanavatyö on mulle sopiva tekniikka, että teen kuvaa hitaasti ja pystyn samalla miettimään, miten sitä teen.”
Ruusunen muuttaa pohjakankaalle painettua kuvaa haluamastaan kohtaa, mutta tekee muutokset yleensä ilman mallipiirroksia, ikään kuin lennosta. Välillä on pakko purkaa pitkiäkin pätkiä valmista työtä.
Ruusunen kertoo saaneensa tehdä töitä mukavan hidastempoisesti.
”Joskus olen sitoutunut näyttelyyn, ja sitten on tullut kiire. Kanavatyön tekemisessä ei pysty oikaisemaan – ellei sitten lähetä kuvaa johonkin sweatshopiin”, hän vitsailee.
Pistelyä ei ole toistaiseksi tarvinnut ulkoistaa halvan työvoiman maihin. Aikaa se kuitenkin vie.
Ruusunen on kokoaikainen kanavatyötaiteilija – periaatteessa.
”Jos ajattelee tavallista kahdeksan tunnin työpäivää, niin kyllä mä sen ajan käytän kanavatöiden tekemiseen.”
Apurahoja Ruusunen ei ole toistaiseksi saanut. Apurahahakemusten tekeminen tuntuu vaikealta, sillä monet säätiöt odottavat perusteellista kirjallista selvitystä työn luonteesta ja tavoitteista. Ruusunen ei halua selitellä töitään: ”Siinä on se taulu, ja sitä joko diggaa tai ei.”
Ruusunen on myynyt joitakin kanavatöitään. Niiden hinnoittelu on kuitenkin ongelmallista, koska työt valmistuvat hyvin hitaasti. Yhden tekemiseen kuluu muutama kuukausi.
Toistaiseksi hän on rahoittanut taiteen tekemisen tekemällä ”leipätyötä”. On Ruususella kolmaskin ammatin tapainen: hän soittaa livekeikkoja c-kaseteilla.
”Narutekniikka on se, mikä on lähellä sydäntä”, Ruusunen nauraa.
Naruksi voi lukea niin kirjontalangat kuin kasettien magneettinauhatkin.
Ei ole pois suljettua, että Ruususen tekemistä kanavatöistä voisi löytyä jonain päivänä kasettien magneettinauhaa. Ensimmäinen askel siihen suuntaan on jo otettu. Tekeillä olevan työn mittakaava on huomattavasti suurempi kuin aikaisempien.
Miehen korkuisiin kehyksiin pingotettu kangas pysyy visusti peitettynä työhuoneen nurkassa, mutta Ruusunen esittelee siihen käyttämiään materiaaleja: matonkuteita ja melkein niiden paksuisia lankoja.
”Uuden työn tekemistä voisi verrata lähinnä ehkä harpun soittamiseen. Kädet väsyvät, kun tekee työn yläosaa, ja tunnin tekemisen jälkeen käsi puutuu.”
Uusi työ ei ole aikaisempien tapaan esittävä, vaan siinä on Ruususen mukaan otettu askel abstraktin taiteen suuntaan.
”Tuntuu, että valmispohjat on nyt aika hyvin kahlattu läpi.”
Mummon perintö elää silti tekemisessä.
”Taistelevat metsot päätyi perinnönjaossa jonnekin muualle. Ehkä miehenikään ei tykkäisi siitä olohuoneen seinällä. Se oli valtavan suurikokoinen työ! Mulla on kuitenkin kokemus sen tekemisestä, ja se on vienyt mua eteenpäin.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
