Tauko somesta paljasti addiktioni, avasi aistit ja antoi mielenrauhaa

Metsäretkelläkin on välillä viisasta vain nauttia luonnosta ilman puhelinta. Kuva: Maria Miklas

Mielipide|Ihmissuhteet

19.10.202522:00

Kolumni

Venla Jyrkinen

Kun puhelin oli kiinni seinässä, ihminen oli vapaa.

Näin ilmoitti osuva lausahdus, johon eräänä päivänä törmäsin, missäpä muualla kuin puhelimeni ruudulla, jumituttuani turhan pitkäksi aikaa selailemaan sosiaalisen median virtaa.

Aivan kuin puhelin olisi irvaillut minulle elämäni nykytilasta. Eikä suotta. Olinhan jälleen kyhjöttänyt pari tuntia niska kumarassa katse kiinni ruudussa, jonka alati vaihtuvista kuvista en saanut silmiäni irti.

Kuinka usein olenkaan tarttunut puhelimeen rentoutuakseni ja lepuuttaakseni päätäni, tuloksena vain kivistävä keho ja sitä kivistävämpi mieli, joka poukkoilee hallitsemattomasti ajatuksesta toiseen. Aivojen ylle laskeutuu sumu, joka estää yhdenkään aiheen tarkemman tarkastelun ja tuntuu etäännyttävän minut omasta elämästäni.

Jos jatkuva ruudun tuijotus tekee tätä omalle pääkopalleni, en voi olla miettimättä, mitä se tekee kasvuiässä oleville aivoille. Selviydyn ehkä nykyisistä arkiaskareistani hieman hatarammallakin keskittymiskyvyllä, mutta en voi kuvitellakaan millaista olisi käydä koulua tai opiskella ammattiin, jos meemit ja lyhytvideot olisivat taistelemassa tilasta tajunnassani.

Onnekseni olen varttunut aikuiseksi ennen somen aikakautta. Varhaislapsuuteni sain viettää maailmassa, jossa Pikku Kakkonen oli vauhdikkainta viihdettä, jota media tarjosi.

Ensimmäinen kokemukseni ruudun takana tekeytyvästä todellisuudesta sain ala-asteikäisenä vieraillessani tietokonekurssilla äitini mukana. Kirjoitin AltaVista -hakukoneeseen "Spice Girls” ja tajuntani räjähti ruudulle tulvivien kuvien määrästä. R-kioskilta sai viidellä markalla vain kahdeksan valokuvan keräilypakkauksen.

Vaikka kuvaan astuivat pian tuon jälkeen myös chat-roomit, irc-galleriat ja kotisivut, silloinkin se kaikki oli yhä vain tietokoneella, jonka ääreen oli erikseen istuttava. Netin rinnakkaistodellisuus ei kulkenut kaikkialle mukana taskussa, kuten nykypäivänä.

Millaista olisi ollut viettää nuoruus rajattoman ja kontrolloimattoman internetin maailman ollessa jatkuvasti läsnä?

Sosiaalinen media saa aikuisenkin helposti hojeltumaan epävarmuuden olotilaan. Kuinka vaikeaa on vielä identiteettiään hakevan pitää pintansa hehkutuksen viidakossa, jossa vertailulta ei voi välttyä?

Jos ennen kaverilla oli kimmeltävät collegehousut, joihin oman elämänsä verkkareita verrata, nyt somen maailmassa kaikilla tuntuu olevan kaikki itseä hienommin ja paremmin.

Ruudun todellisuus näyttää toisenlaiselta siksi, että se on sitä – se on sensuroitu ja retusoitu, tylsät ja tavalliset kohdat on jätetty pois ja kuvat on muokattu kauniimmaksi tai tuotettu tekoälyllä. Yritä siinä selatessasi sitten olla tyytyväinen itseesi ja elämääsi.

Entäpä millaista olisi olla lapsi maailmassa, jossa yhä isompi osa elämästä vietetään ruudun äärellä istuen ja yhä vähemmän tilaa on tarjolla kehon ja mielikuvituksen kautta koettaville leikeille?

Nykypäivän lapsia on siunattu loputtomilla virikkeillä, mutta kuinka onnellinen olenkaan, että olen saanut kehittää mielikuvitustani tylsyyttä vastaan taistellessani: lukea aamiaispöydässä muropaketin kylkiä ja keksiä automatkoilla kilpailuja ikkunassa kiitäville vesipisaroille.

Sosiaalisella medialla on ilman muuta lukemattomia hyötyjä, eikä kaikki nykyteknologian tuoma kehitys ole pahasta.

Yhteydenpitoon, tiedon välittämiseen ja mielipiteiden ilmaisuun on olemassa toinen toistaan tehokkaampia kanavia, jotka tuovat laajat mahdollisuudet kommunikaatioon likipitäen kaikkien ulottuville.

Sosiaalinen media yhdistää, mutta kuinka syvälle tuo yhteys yltää?

Someen jaetaan vain yksi versio itsestä ja omasta elämästä – mikä toki onkin viisasta yksityisyyden varjelemiseksi. Jos ei kuitenkaan muista kurkistaa ystävän lataamien kiiltokuvien taakse ja välillä kysyä, mitä oikeasti kuuluu, saattaa syvyys karista läheisemmistäkin ihmissuhteista.

Kuinka helppoa on myös unohtaa, että tuntemattomatkin ihmiset tiliensä takana ovat todellisia – kuinka helppoa onkaan sanoa kärkkäämmin ja ilkeämmin, kuin kasvotusten ikinä kehtaisi tai tahtoisi sanoa.

Kaiken tämän tiedostaen sosiaalista mediaa voi käyttää hyödykseen vastuullisella tavalla. Mutta sittenkin minua vaivaa se, kuinka vaikeaa sille on asettaa rajoja.

Jos annan yhden sormen selaamiseen, se vie koko keskittymiskykyni. Voin rajata ruutuaikaani, mutta nopeatempoinen ja mieltä kiihdyttävä virta puhelimen näytöllä tuntuu vaikuttavan aivotoimintaani vielä pitkään selaamisen jälkeenkin.

Huomaan, kuinka kiinnittynyt olen puhelimeeni vasta, kun menen viettämään viikkoa sähköttömälle mökille. Vaikka tiedän akun loppuneen monta päivää sitten, löydän itseni kerta toisensa jälkeen mykkä kapula kädessä tuijottamasta mustaa ruutua.

Puhelimen esiin kaivaminen on iskostettu niin syvälle alitajuntaani, etten tarvitse tietoista aikomusta sen toteuttamiseen. Jos mikään ei olisi estämässä minua, olisin jo selaamassa uutisvirtaa ja täyttämässä huomaamattani aivojani kaikella sieltä tulvivalla tavaralla.

Vasta viikon lopulla alan todella päästä irti puhelimen orjuudesta. Mieli on merkillisen tyyni, ja alan huomata asioita, joita en pitkään aikaan ole pistänyt merkille. Kahvin tuoksun. Auringon kulun taivaankannen halki. Lintujen laulun ja hämärän hiljaisuuden.

Tämän kokemuksen kannustamana olen alkanut pitää silloin tällöin somelomia. On virkistävää huomata, kuinka elämä jatkuu, vaikka sosiaalinen media hiljenee.

Olo on melkein kapinallinen, kun kokee jotain kaunista tai jännittävää kertomatta siitä kenellekään. Kun vain läheiset tietävät missä menet, ja kun otat kuvan vain itseäsi varten, pistämättä sitä feediin tai stooriin tai yhdellekään seinälle, korkeintaan kehyksiin ruokapöydän päälle ripustettuna. Kun et tiedä mitä kaverille kuuluu, paitsi kun soitat hänelle ja kysyt.