Riittävätkö tulevien maakuntien rahat?

Maakunta- ja sote-uudistuksella on pian kohtalon hetket. Jo kahdesti vuoden lykkäyksen saanut hallintoremontti on loppusuoralla. Pitkällisestä valmistelusta päästään vihdoin toteutukseen.

Maamme hallitus on sitoutunut uudistuksen läpivientiin. Sote-palveluiden tehostamiselle on eittämättä tarvetta. Yhtä luontevaa on kytkeä aluevaaleihin myös maakunnallisen hallinnon vahvistaminen.

Uusilla maakuntavaltuutetuilla on haastava tehtävä. Miten osata tehdä järkeviä päätöksiä organisaatiossa, jossa on kymmeniätuhansia työntekijöitä ja vuosimenot vaihtelevat sadoista miljoonista jopa miljardeihin euroihin?

Tulevaan maakuntaan siirtyvillä työntekijöillä on niin ikään opettelemista. Kymmenien eri yhteisöjen työkulttuureiden sovittamisessa menee aikaa, mutta sekin onnistuu, jos vain tahtoa löytyy. Uskon sitä olevan.

Sosiaali- ja terveyspalvelut haukkaavat valtaosan uusien maakuntien menoista, yli 90 prosenttia. Onkin ymmärrettävää, että keskustelu on kohdistunut lähinnä soteen.

Maakunnalla on kuitenkin myös muita lakisääteisiä tehtäviä. Tällaisia ovat muun muassa pelastustoimi, aluekehittäminen, yrityspalvelut, tienpito, maaseutuhallinto ja lomitus. Monet näistä tehtävistä ovat hyvin merkittäviä maaseudun ja alkutuotannon näkökulmasta.

Maakunnat saavat ainakin alkuvaiheessa rahansa käytännössä kokonaan valtiolta. Verotusmahdollisuutta, jonka sinänsä pitäisi olla osa itsehallintoa, vasta selvitellään. Toivottavasti sekin saadaan pian, jotta valta ja vastuu ovat samoissa käsissä.

Valtiolta saatava rahoitus on suurimmaksi osaksi yleiskatteellista. Maakunta voi itse päättää, mihin eri tehtäviin rahoja kohdennetaan – toki lainsäädännön rajoissa. Korvamerkittyä erillisrahoitusta on runsaat 10 prosenttia, esimerkiksi maataloustuet ja tienpito.

Maakuntien valtion rahoituksesta säädetään maakuntien rahoituslaissa. Lähtökohtana on yksinkertainen, mahdollisimman hyvin maakuntien toiminnan kustannusten keskeiset perusteet kattava malli.

Valtion kullekin maakunnalle antama rahamäärä perustuu moniin tekijöihin. Yli 80 prosenttia rahoituksesta koostuu sote-palveluiden tarpeista, joihin vaikuttavat alueen väestön ikärakenne ja sairastavuus.

Rahoituksen riittävyydestä on keskusteltu paljon. Valtion rahoituksessa on ”leikkuri”, jolla pyritään estämään liiallinen kustannusten nousu. Näin tähdätään kolmen miljardin euron säästöihin kustannuskehityksessä.

Maakuntien rahoituksesta onkin syytä murehtia. Viime vuosina sote-kustannukset ovat kasvaneet selvästi nopeammin kuin tuleva rahoitus huomioiden on mahdollista. Toisaalta säästöjä on välttämätöntä saada aikaan.

Sote-palveluiden rahoituksessa otetaan kunkin alueen tarpeet hyvin huomioon. Jos sairastavuus on suurempi, rahaa saadaan enemmän. Kaikille maakunnille yhteinen haaste on palvelutarpeiden jatkuva kasvu.

Muussa kuin sote-rahoituksessa maakuntien eriarvoisuus tulee olemaan selvästi suurempi. Näiden tehtävien rahoituksessa on haettu yksinkertaista järjestelmää, mikä kurittaa joitakin maakuntia rajusti.

Etelä-Pohjanmaalle ehdotetun mallin mukainen rahoitus on tyrmistyttävä. Muun muassa maaseutuhallinnon ja pelastustoimen toiminnat vaarantuisivat.

Suurin ongelma syntyy siitä, että rahoitusperustassa ei huomioida alueen tarpeita. Kun rahoitus pohjautuu pääosin asukaslukuun, ajaudutaan kestämättömään tilanteeseen. Kunkin alueen tehtävät pysyvät suunnilleen ennallaan, mutta joillekin rahaa tulee lisää, toisilla määrä vähenee.

Ehdotettu jakotapa johtaa rahoituksen ohjautumiseen jo muutoinkin vahvemmille kasvukeskusalueille. Etelä-Pohjanmaalla kuntien maaseutuhallinnon hoitamiseen tarvitaan vuosittain noin kaksi miljoonaa euroa. Nykyarvioiden mukaan maakunta saisi näihin tehtäviin vain noin 700 000 euroa.

Maakunnat vastaavat lakisääteisesti viljelijätukien käsittelystä. Etelä-Pohjanmaalla kyse on noin 210 miljoonaa euron summasta joka vuosi. Tukien maksaminen annetussa aikataulussa väistämättä vaarantuu, jos rahaa tehtävien hoitamiseen on alle puolet aiemmasta.

Rahoituksen yleiskatteellisuuden sinänsä kannatettava periaate toimii hyvin teoriassa. Itse en kuitenkaan usko, että sote-palveluihin lasketusta rahoituksesta juurikaan liikenisi varoja maakunnan muiden tehtävien hoitamiseen.

Jos maaseutuhallinnon rahoitus putoaa alle puoleen ja pelastustoimessakin liki viidenneksellä, on varsinkin maaseudulla syytä huolestua. Maakunnan muiden tehtävien rahoituksen tulee perustua alueen tarpeisiin – kuten sote-palveluissa tapahtuukin. Mitä enemmän asiakkaita tai tehtäviä on, sitä enemmän tarvitaan myös rahaa.