Uskokaa jo, lama ei lopu näillä eväillä

Vielä vuosikymmen sitten Suomi oli Euroopan mallimaa – nopean kasvun, korkean teknologian, hyvän koulutuksen ja korkean elintason maa. Mutta nyt on toinen ääni kellossa. Ulkomaiset talouslehdet ihmettelevät Suomen ongelmia vähemmän mairittelevin otsikoin, niin kuin esimerkiksi BBC kotisivullaan: Suomi, Euroopan sairas maa.

Ja tosiaan – kaikki vertailut tuntuvat tukevan tätä synkkää luonnehdintaa. Bruttokansantuotteen (BKT) kasvussa Suomi on häntäpäässä yhdessä Kreikan ja Italian kanssa.

Kuluttajahinnoilla mitattuna Suomi on euroalueen kallein maa. Julkinen sektori on kooltaan maailman markkinatalousmaiden suurin. Veroaste ei vielä ole maailman korkein, koska huomattava osa menoista rahoitetaan velalla ja omaisuutta myymällä. Työvoimakustannusten kasvun vertailuissa Suomi on EU19-maiden keskiarvon yläpuolella siitäkin huolimatta, että kilpailukyky on huono. Viennin volyymi oli 2015 reilusti finanssikriisiä edeltäneen vuoden 2007 tason alapuolella. Tammikuussa 2016 tavaravienti supistui 10 prosenttia – enemmän kuin missään vanhassa EU-maassa ja uusistakin jäsenmaista taakse jäivät vain Kypros ja Latvia.

Työllisyys on jatkuvassa laskussa, julkisen sektorin alijäämä pysyttelee sitkeästi kolmen prosentin (suhteessa BKT:hen) tuntumassa ja velkasuhde kasvaa.

Näin jälkeenpäin on selvää, että 2000-luvun alun vauhdikas meno oli harhaa vähän samalla tavalla kuin Kreikassa, jossa silläkin kolkuteltiin viiden prosentin kasvulukuja. Kasvun moottorina eivät ole olleet investoinnit ja vienti, vaan kulutus.

Kulutusvetoinen kasvu tuntuu ensi alkuun hyvältä, mutta kun se aikanaan loppuu, jäljellä on yleensä vain velkaa, huono kilpailukyky sekä investointi- ja vientilama.

Vastikään julkaistut vuoden 2015 luvut kertovat samaa viestiä Suomesta: kulutusmenojen BKT-osuus oli yli 80 prosenttia. Onhan se hieman vähemmän kuin Kreikassa, jossa vastaava luku oli 90 prosenttia, mutta liika on aina liikaa.

Tietenkin kulutus kasvaa, kun korot ovat nollassa samalla kun palkat ja tulonsiirrot julkiselta sektorilta kasvavat lamasta huolimatta. Tässä tilanteessa säästäminen on olematonta, kotitalouksien säästämisaste olikin viime vuonna pakkasen puolella.

Nollakorkojen pitäisi tietenkin kannustaa investointeja, mutta jos talouskasvun odotetaan olevan nolla, miksi kukaan investoisi varsinkin, kun pääoman tuottoaste Suomessa on selvästi alle sen, mitä se on muualla. Ilmanko suorat sijoitukset Suomeen ovat supistuneet todella paljon!

Kaikki tämä kertoo siitä, että suhteelliset hinnat ovat pielessä, ja niiden muuttaminen näyttää ainakin yritysten näkökulmasta mahdottomalta.

On absurdia, että tässä tilanteessa ratkaisuksi esitetään elvytyksen nimellä kulkevaa kulutuksen kasvua, kustannuskehityksen huonontamista ja velkaantumista. Kuka tahansa maallikko ymmärtää, että syömällä ja juomalla enemmän Suomen talous ei käänny kasvu-uralle.

Vaikka hallitus onkin sanallisella tasolla torjunut lisäelvytyksen, siinä on kaikki. Viime viikon (5.4.) kehyspäätös ei nettomääräisesti supistanut menoja eikä valtion talouden alijäämää. Edellisten hallitusten tapaan verotusta kyllä kiristettiin, samalla kun osa (kiinteistöverot ja sotemaksut) veron kirityksiä ulkoistettiin kunnille. Eli julkisen sektorin jo entisestään kestämätön kustannusrasitus jatkaa kasvuaan.

Kohta on vuosi kulunut vaaleista, eikä mitään ole tapahtunut markkinoiden toiminnan tehostamisessa.

Kesään mennessä tehdään ehkä ammattiliittojen haluama sopimus, joka ei muuta mitään työmarkkinoilla, mutta sementoi kaikki uudistukset kolmeksi vuodeksi.

Tulee mieleen Tuntemattoman Sotilaan (kapteeni Kaarnan) sanat ”Ai...jaaai poojaat, poojaat. Ei sotaa näin käydä.”

Ei tarvitse olla mikään ennustaja kertoakseen hallitukselle, että uusin 110 000 työpaikan luomistavoite on nykyisillä pelimerkeillä mahdoton; hyvä kun työpaikkojen supistuminen ei ylittäisi samaista 110 000:n rajaa.