Jäniksen selässä

Kolumni

Kristiina hurmerinta

ttä minkälaesella resetillä tämä on tehty? uteli Puttos Yrjö jänispataa maistettuaan.

Hän makusteli, muikisteli suutaan ja näytti perin tyytyväiseltä. Selostin hänelle kuinka olin pupun marinoinut punaviinissä ja sitten paistanut. ”Siinä on kuitennii yks paha paekka, siinä resetissä”, hän sanoi.

Hätääntyneenä selitin, ettei marinaadin punaviinin tarvitse olla kallista. Eikä liekitykseen käytettävää konjakkia tarvinnut ostaa isoa pulloa, vaan sellainen minipullokin riittäisi. ”Ei se sitä. Konjakkia minä voen ostoo isonii pullon. Mutta se jäniksen kylyvetys, sitä minä en taho ymmärtöö. Männöö hyvät aeneet hukkaa”, hän sanoi painokkaasti ja pudisteli päätään.

Intohimoinen metsästäjä oli syönyt elämänsä aikana jos jonkinlaista jänispaistia. Kyllikki-vaimo oli viimeisen päälle ruokaihmisiä, joten makupohjaa löytyi. Ranskalainen resepti säväytti vanhan konkarin kuitenkin jo ensimmäisellä suupalalla. Uudella tavalla valmistettu ristiturpa maistui kuin maistuikin verrattomalta.

Viinit kruunasivat jahtiateriamme.

Mikä oli emännöidessä pöydässä, jossa juomapuolikin oli kuin sattuman kauppaa vielä viimeisen päälle.

Olin Pariisissa, kun mieheni soitti.

”Kaato tuli”, hän hihkaisi. ”Mikä tuuri”, ajattelin. Minulla olisikin vielä pieni hetki aikaa napata lennossa pari pulloa viiniä mukaan.

Riensin silkkaa hienouttani erikoiskauppaan. Selitin tarvitsevani viiniä jänikselle. Oli pikkuisen kiire sillä koneeni lähtisi iltapäivällä. Myyjän aristokraattinen olemus viestitti joka solullaan, viini vaatii aikaa madame. Aikaa!

Hoppu loppui kuin seinään. Vastaani löi vuosisatojen hiljainen tieto viineistä, joka oli imetty selkäytimeen jo äidinmaidossa. Myyjän sieraimet värähtivät merkittävästi. Hän mittaili minua päästä jalkoihin. Hölläsin pipoa.

”Madame. En voi suositella teille yhtään ainoaa viiniä ellen tiedä reseptiänne”, myyjä ilmoitti korkeuksistaan.

Kutistuin maalaisuuttani ainakin kaksi senttiä. Mistä minä sen reseptin tempaisen keskellä Pariisia? Rauhoituin. Laskin kymmeneen. Hädissäni aloin muistella hyväksi havaitun jänispadan ohjetta. ”Se on haudutettu punaviinissä”, ähkäisin. Mies pyöritti päätään. Ahaa, siis ei riitä. Lisäsin herkkusienet. Ja sitten, siinähän oli kermaa.

Saatuaan tiristettyä minusta vielä sen, mitä aioin tarjoilla pupujussin kanssa asia valkeni.”Voilà!” huudahti monsieur helpottuneesti ja sai vipinää kinttuihinsa.

Myyjä katseli hyllyjään. Tuumaili. ”Ei aggressiivisia tanniineja, koska kyse on pataruuasta”, hän mumisi. Minulla alkoi olla jo kiire. ”Hyvä tavaton, kuinka kauan tähän tuhrautuu aikaa”, ajattelin kauhuissani.

Lopulta hän ehdotti ostettavaksi kaksi pulloa. Toinen alle kolme euroa, jossa löytyi sekä pehmeyttä että luonnetta. Toiselle kertyikin hintaa jo parikymppiä. ”Tässä puolestaan on hyvin kypsynyt pyöreätanniininen viini.” Kello kävi ja hikeä pukkasi otsalle.

”Hinta ei suinkaan ole ensijainen arvio viinin paremmuudesta. Täydellisyytensähän viini saavuttaa vasta aterian yhteydessä.”

Hän pakkasi pullot kuljetusta varten. Pieteetillä. Juoksin metroon. Näiden on parasta olla hyvää, puhisin. Ei. Näiden on oltava erinomaisia.

Kohdalleen osui. Myyjän valisemat viinit valloittivat makunystyrät ja laukaisivat kielen kannat sulosäkeisiin. ”Yhteen soppii. Soppiipa hyvinnii”, tuumasi Yrjö punehtunein poskin. Aika pysähtyi. Talven selkä taittui ryskyen ja kalenterin Paavali lupasi pidempää päivää.