Jäyhät hämäläiset, vilkkaat karjalaiset ja sutkit savolaiset
Uudet ”heimot” syntyvät keskenään seurustelevien piirissä.8.8.201602:00
Perinteisesti jotkut ominaisuudet on liitetty tiettyjen maakuntien asukkaisiin tai murteen puhujiin. Todellisista heimoista, joilla olisi ollut omat päällikkönsä, ei ole ainakaan satoihin vuosiin ollut kysymys.
Heimoeroja kuvastavat piirteet ovat paljolti kiteytyneet 1800-luvun lopulla samalla, kun luotiin suomalaista identiteettiä. Z. Topeliuksen Maamme-kirja, jota käytettiin kouluissa lukemistona aina 1950-luvulle asti, vahvisti käsityksiä eri heimojen ominaispiirteistä.
Erot on pyritty kiistämään, mutta itse kullakin on kokemuksia, jotka vahvistavat vanhoja käsityksiä ja pitävät heimotyypittelyn elossa! Toisaalta jo Topelius tiesi, mistä on kysymys:
”Savolaiset … asettuivat asumaan Saimaan vesien varsille ja sen takia kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi.”
Käyttäytymistavat, jotka luonnehtivat jotakin ihmisryhmää, ovat siis valtaosin opittuja, eivät perittyjä.
Luonnehdinnat ovat syntyneet silloin, kun valtaosa suomalaisista asui maaseudulla ja sai elantonsa maanviljelystä. Länsisuomalaiset asuivat tiiviissä kylissä, naapurit, ja nimenomaan koko ajan samat naapurit, asuivat aivan kulman takana. Savolaiset ja karjalaiset taas olivat liikkuvampaa kansaa, osaksi kaskenpolttajia, jotka vaihtoivat asuinpaikkaa tiuhaan, osa hankki elantonsa rahdinajajina tai kauppiaana. Kaupin tai ajurin piti olla sutki, hyvä suustaan, jotta menestyisi.
Yksi osoitus kulttuurierojen synnystä erilaisten elinkeinojen seurauksena on saatu Kiinasta. Etelässä viljellään riisiä ja pohjoisessa vehnää. Hehtaari riisiä vaatii ainakin kaksinkertaisen työmäärän verrattuna vehnään. Kyläläisten on rakennettava kastelujärjestelmä yhteistyönä ja viljelytoimetkin on ajoitettava niin että ne sopivat naapureiden rytmiin. Toisaalta naapurit myös avustavat toisiaan istutuksessa ja sadonkorjuussa. Sooloilu ei riisinviljely-yhteisössä onnistu. Toisin on vehnän viljelyssä. Jokainen voi valmistaa peltonsa, kylvää ja korjata sadon oman tahtonsa mukaisesti.
Niinpä riisiseutujen ihmiset ovat erilaisia kuin vehnäseudun ihmiset, vaikka kaikki ovat samoja han-kiinalaisia. Riisinviljelijät ovat keskimäärin yhteistoiminnallisia, vanhakantaisia, vahvasti perhe- ja kyläyhteisöä puolustavia ja muukalaisiin ennakkoluuloisesti suhtautuvia, kun taas pohjoisen ihmiset ovat yksilöllisiä, ennakkoluulottomia ja avoimia. Erot Kiinan eteläisen ja pohjoisen kulttuurin välillä ovat siis samantapaiset kuin hämäläisten ja savolaisten välillä!
Muuttoliike, koulutus ja sosiaalisen luokkarakenteen rikkoutuminen ovat sotkeneet vanhat heimorajat. Uudet ”heimot” ovat aivan toisenlaisia ja syntyvät keskenään seurustelevien piirissä. 1800-luvullakin säätyläisiä ja korkeinta virkamiehistöä olisi voinut pitää omana heimonaan: he puhuivat erilailla ja eri kieltäkin, ja käyttäytyivät aivan toisin kuin maalaisväestö.
Nyt luokkia, ”heimoja”, on vain paljon enemmän. Eipä taida ylin rahavallan ja politiikan kerma, vuorineuvokset ja ministerit, paljon seurustella maanviljelijöiden, työttömien tai alkoholistien kanssa! Kullekin kansalaisryhmälle kehittyy omat tapansa ja oma kielenkäyttönsä (”murre”), siis oma kulttuurinsa.
Miettiköön kukin omaa lähintä ystäväpiiriään: Kuinka suuri osa ystävistä on samasta ammatista tai samasta työpaikasta?
Eroja tasoittavat yhteiset harrastukset, matkailu sekä televisio ja lehdistö. Lenkkisaunassa tai koripallokentällä ei ammattia kysellä.
Kovin voimakas eriytyminen tuo ongelmia, erityisesti silloin, kun osa väestöstä tuntee olonsa syrjäytyneeksi. Esimerkeiksi voi ottaa vaikkapa Venäjän tai Ranskan vallankumouksen, 1800-luvun Pohjanmaan häjyt tai nykyhetken maahanmuuttajat.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
