Ympäristöjärjestöjen kupla puhkeamassa?

Matti Nikkilä puuttui kirjoituksessaan (MT 31.1.) asiaan, joka on luonnonsuojelupiireissä erittäin ongelmallinen. Tiedetään, että suden suojelu vaarantaa metsäpeuran, mutta metsäpeurasta ei puhuta, koska susi on poliittisesti kiinnostavampi laji.

Joutsenen pesimäsoilla ei metsähanhia näy, mutta eihän kansallislintua voi metsästää. Merimetsoa pitää suojella, vaikka se tuhoaa pesimäsaaret, ja kalakannatkin ovat pienentyneet olemattomiin niiden lähialueilla.

Metsäkanalinnut ovat ahdingossa, mutta niitä metsästävien petolintujen suojelusta ei voida edes keskustella. Lista on pitkä.

Pitääkin asettaa itsensä lähes jumalan asemaan, jos esittää tietävänsä, miten yhden asian suojelu vaikuttaa ekosysteemiin. Ilmeisesti tämä sama tietämättömyys on pakottanut aktivistit suojeluvaatimuksissa keskittymään aina suppeasti rajattuun aiheeseen tai lajiin unohtaen laajemmat vaikutukset.

Samoin järjestöt unohtavat kestävyyden periaatteet, joita ovat itse olleet määrittelemässä. Niihin kuuluu ekologisen kestävyyden lisäksi taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys.

Suomessa ekologinen kestävyys on ylittänyt reippaasti esimerkiksi metsäalalla ympäristöjärjestöjen asettamat raja-arvot. Järjestöt ovat hilanneet niitä ylöspäin ja muuttaneet laskentatapoja saadakseen edes mielikuvissa oikeutusta.

Ympäristöjärjestöt ovat myös huolissaan ilmastonmuutoksesta. Käytännön toimet ovat kuitenkin päinvastaisia.

Järjestöt vastustavat kiivaasti metsien lisäkäyttöä Suomessa, vaikka uusiutuva puu korvaa fossiilisten raaka-aineiden käyttöä. Ympäristöjärjestöjen argumentti on, että kaadettu puu pienentää hiilivarastoa.

Metsätalous on sadassa vuodessa kaksinkertaistanut puun määrän Suomen metsissä. Samalla aikajaksolla metsätalous oli teollistamisen perusta, jota voidaan pitää yhteiskuntamme hyvinvoinnin pohjana. Metsätaloudella maksettiin sotakorvaukset ja työllistettiin sodan jälkeen veteraanit.

Metsistä on hyödynnetty puuta enemmän sadan vuoden aikana, kuin mitä siellä on. Vaikka ympäristöjärjestöt väittävät, että viimeisiä metsiä hakataan, todellisuudessa puun määrä metsissämme kasvaa joka vuosi.

Koko Suomi on vihreämpi kuin ikinä historiassa metsätalouden ansiosta. Onko ympäristöjärjestöjen näkemys hiilivarastojen pienenemisestä siis kestävällä pohjalla?

Metsien käyttö vähentää ilmakehän kokonaishiilen määrää, suojelee maailmaa osaltaan ilmastonmuutoksen etenemiseltä ja sitä kautta kaikkia uhanalaisia lajeja ja elinympäristöjä.

Jos ympäristöjärjestöt todella olisivat ilmastonmuutosta vastaan, ne kannattaisivat metsien käytön lisäämistä vastustuksen sijasta.

Energiakysymys on todella vaikea. Uusiutuvien osalta luonnonsuojelijat vastustavat vesivoimaa ja tuulivoimaa. Aurinko- ja tuulivoiman tuotanto vaatii kaivostoiminnan lisäämistä. Metsätalouden sivuvirroista tuotetun energian lisäämistä he vastustavat kiivaasti.

Olen kysynyt Suomen Luonnonsuojeluliitolta, Greenpeacelta, Luonto-Liitolta ja WWF:ltä, miten meidän tulisi toimia, jotta ihmiskunnalla olisi toivoa. Mitä raaka-aineita voimme käyttää tarvitsemiemme hyödykkeiden valmistamiseen ja mikä on heidän mielestään oikea tapa tuottaa energiaa?

Ainoa vastaus on tullut Greenpeacelta, jonka mukaan meidän tulee lopettaa kuluttaminen. Miksi järjestöt eivät voi rehellisesti todeta, ettei heillä ole mitään annettavaa, jos eivät osaa esittää mitään realistista?