Maaseudun henkinen köyhtyminen

Kun peruskoulujärjestelmä sekä maakunnallinen yliopistoverkosto rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla, kyseessä olivat merkittävimmät alueellisia ja sivistyksellisiä eroja tasaavat uudistukset itsenäisen Suomen historiassa.

Pinta-alaltaan laajan mutta asukasluvultaan pienen, harvaan asutun maan uskottiin menestyvän osaamisella, sillä, että kaikki kyvyt saadaan käyttöön. Koulutukseen pääsyä ei ole sanellut vanhempien varallisuus saati asuinpaikka.

Menneiden vuosikymmenten projektia voi luonnehtia hajautetun hyvinvointivaltion aikakaudeksi. Sotien jälkeen kansallista eheyttä rakennettiin sitouttamalla ihmiset yhteiseen projektiin, jossa sosiaalinen ja alueellinen ulottuvuus kietoutuivat yhteen. Tälle perustalle rakennettu yhteiskunta on, puutteistaan huolimatta, edelleen yksi maailman vakaimmista ja menestyneimmistä.

Globalisaation aikakaudella peruslähtökohdat ovat muuttuneet. Rakennemuutos on kurittanut monia alueita ja elinkeinoja. Elintaso on jatkuvasti noussut, mutta samanaikaisesti erot alueiden ja ihmisryhmien välillä ovat kärjistyneet. Ilmiön ytimessä on aivovuoto: koulutettujen nuorten aikuisten pakkautuminen muutamaan kasvukeskukseen.

Siinä, missä maakunnat menneinä vuosikymmeninä suuresti hyötyivät koulutuksen hedelmien tasaisesta jakautumisesta, uhkaa maaseutua nyt henkinen näivettyminen. Sitä mukaa, kun kouluttautuneet ihmiset kaikkoavat kotiseudultaan, valuu henkinen pääoma tavoittamattomiin.

Elinkeinorakenteeltaan riittävän monipuoliset alueet menestyvät alati muuttuvassa ja yhä vaikeammin ennustettavassa maailmassa. Runkoelinkeinojen on oltava hyvässä kunnossa, jotta alue voi menestyä. Kiistämätön tosiasia kuitenkin on, että nopeimmin kehittyvät alueet niin Suomen sisällä kun maailmanlaajuisesti pystyvät houkuttelemaan joukoittain koulutettua väkeä.

Kysymys on, pitäisikö aivovuotoa hillitä? Osa suomalaisista haaveilee metropoli-Suomesta. Väestön ja osaamisen keskittyminen edustaa heille luonnonlain kaltaista tapahtumakulkua. Siihen ei ole puuttuminen, vaan keskittymiskehitystä tulisi päinvastoin poliittisesti kiihdyttää. Hajautetun yhteiskunnan kannattajat pyrkivät päinvastaisesti alueellisten erojen tasaamiseen.

Aluepolitiikka perinteisimmässä mielessä rakentuu erinäisten tulonsiirtojen ja aluetukien varaan. Maaseudun runkoelinkeinojen säilymisen kannalta edellä mainitut ovat elintärkeitä, mutta aivovuotoa ei niillä padota. Maaseudun henkinen köyhtyminen pelkistää alueiden olemuksen luonnonvara- ja ruuantuotantovarastoiksi ja maakuntien elävyys hiljalleen hiipuu.

Eräs poliittinen työkalu, jolla korkeasti koulutetuille saadaan luotua työpaikkoja maakuntiin, on valtiollisten työpaikkojen alueellistaminen. Tässä kohden Kataisen hallitus on ollut passiivinen. On ilmoitettu, ettei alueellistamisia ole ”toistaiseksi” luvassa.

Erikoinen käänne oli luonnonvarakeskuksen sijoittuminen Helsinkiin. Eikö oikeampi paikka olisi loogisesti ajatellen löytynyt esimerkiksi itäisestä Suomesta? Kysymys on puhtaasti poliittisista valinnoista.

Kun maaseutuvirasto päätettiin sijoittaa Seinäjoelle vuonna 2005, arvosteltiin hanketta tarpeettomaksi aluepoliittiseksi tekohengitykseksi. Sijainti on osoittautunut sittemmin kaikin puolin toimivaksi, ja miksei olisi? Maaseutuvirasto on enemmän kotonaan vahvalla ruuantuotantoalueella kuin se olisi urbaanissa ympäristössä.

Alueellistamisia tärkeämpää olisi turvata alueellisesti kattava koulutus. Maakunnat tarvitsevat yliopistonsa eikä lukioverkkoa saisi harventaa liikaa. Koulutuspolitiikka ei luonnollisestikaan voi olla kokonaan alisteista aluepolitiikalle. Oppilaitosten sijainnilla on kuitenkin merkitystä, jo puhtaasti kansalaisten tasa-arvon näkökulmasta.

Suomessa on pystyttävä reagoimaan muuttuvan maailman haasteisiin. Toivottavasti päättäjiltä löytyy myös viisautta pitää kiinni siitä, mikä on hyvää ja toimivaa. Kaikkia olemassa olevia hyviä ja toimivia rakenteita ei kannattaisi murskata vain uudistamisen ilosta.