Naapurin kanaa

Kolumni

Onko teillä sitä naapurin kanaa? kysyin kaupassamme.

”Siis, mitä?” ihmetteli myyjä.

”Kuulin, että sitä pitäisi olla teillä myynnissä”, vastasin.

”Siis, mitä?” myyjä toistaa vieläkin hämmentyneempänä.

”Siinä kannessa on kettu, aita ja rakonen”, yritin selittää.

Vetäydyimme hyllyjen väliin. Itseänikin alkoi jo hieman nolottaa. Oliko tyttäreni vetänyt minua nenästä? Oliko naapurin kana vain urbaania legendaa?

Kotona avasin netin. Sain selville, että tarina on totta. Huttulan Kukko Oy todella kasvattaa tilallaan maalaiskanoja. Kanat teurastetaan ja jalostetaan myös Huttulassa.

Tuotekehittelyn kettuna häärii keittiömestari Jyrki Sukula. Veikeä kanapakkaus veti suun hymyyn. Siinä oli kaikki kohdallaan. Tuote ja tarina muodostivat kiinnostavan parin. Sitä oli saatava maistaa. Tarinaa.

Mitä enemmän kyselimme alkukesän aikana kanaa kaupoista, sitä suuremmat mittasuhteet tuote alkoi saada.

”Onks teillä naapurin kanaa?” kyseli lapsenlapsi aina innoissaan tullessamme uuteen kauppaan. Ei ollut. Ei oltu kuultukaan.

Sitten tärppäsi. Suolahdessa. ”Meillä oli, mutta kaikki meni bioroskiin. Tuotteessa on liian lyhyt päiväys, eikä ihmiset meillä kiinnostuneet siitä”, kertoi lihatiskin myyjä.

Mahdollisuutemme saada maistaa naapurin kanaa alkoivat selvästi huveta. Jos kauppias joutuu heittämään sen roskiin, hän tuskin tilaa sitä seuraavalla kerralla. Kysynnän ja tarjonnan laki on armoton.

Mentiin sitten kalaan, kun kanaa ei saatu. Tuli komea kuha. Tyytyväisenä palasimme ilta hämärissä kotiin. Yhtäkkiä näimme tienposkessa ketun. Sen suussa roikkui pullea S-marketin kassi.

”Se on löytänyt sen naapurin kanan”, kiljaisi tyttärenpoika.

Nauruun suli kalareissumme. Tarina kanasta ja ketusta jatkui saaden aivan uuden viehkeän piirteen kylkeensä.

Kesäkuun lopulla kanarintamalla kohahti. Vihdoin. ”Mulla on nyt sitä naapurin kanaa. Tuutteko maistamaan?” soitti sisar.

Matka Viitasaarelle ei tuntunut missään. Hyvän aterian perässä kannattaa matkustaa. Niinhän sanotaan jo Michelin-oppaassakin.

Sisko ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan. Luuttomat rintafileet hän oli paistellut Julia Childin legendaarisen keittokirjan mukaan. Kananrintaa suprême-kermakastikkeessa. Aah. Ja kaikki huuhdottiin alas valkoisella bourgognella.

”Sanoisin, että tämän kanan takia kannattaa jo poiketa suunnitellulta matkareitiltä. Siis kolme tähteä”, summasi mieheni makukokemuksen.

”Yes”, peukutti tyttärenpoika.

Heinäkuun lopulla maksoin ostoksiani kotikaupan kassalla. ”Meillä on muuten nyt sitä naapurin kanaa”, sanoi tuttu myyjä.

Riensin kohti lihahyllyjä. Kaksi pakettia jäljellä. Pakkauksissa loisti kuin poltinmerkkinä -30%. Otin molemmat, sillä arvattavasti kauppias ei tilaa enää toiste tätä herkkua, ellei synny naapurin kanalle omaa Facebook-ryhmää.

Joka tapauksessa pitkä jahtini oli saanut hienon päätöksen. Pannulla paistui naapurin kana. Kesävieraat maistoivat.

”Nyt on hyvän parasta”, sanoi savolaissetä.

Kristiina hurmerinta