Vastakkainasettelusta vuorovaikutukseen

Suomen poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa nousee toistuvasti ja erikoisen voimakkaasti pintaan erilaisten alueiden vastakkain­asettelu. Päälinja on ollut ”kaupunki vastaan maaseutu”.

Viimeisten kunnallisvaalien muututtua pormestarivaaliksi ja pääkaupungin ammatti­johtajien vaihduttua omaa uraansa edistäviin poliitik­koihin on nähty vimmainen ”Helsinki elättää muuta Suomea” - asennekampanja ja pyrkimys ulottaa vastakkainasettelu kaikkiin maakuntiin.

Pormestari Jan Vapaavuori onnistuikin hämäämään kymmenien kaupunkien silmäätekevät mannekiineikseen lobbamaan politiikkaa, joka lähinnä haittaa heidän omien kaupunkiensa ja niitä ympäröivien maakuntien kehitystä.

Metropolilogiikka perustuu taitavasti esitettyyn virhe­päättelyyn. Siinä kootaan valikoiden sellaisia ominaisuuksia, joita maailman niin sanotuilla merkittävillä keskuksilla on: tiivis yhdyskuntarakenne, monikulttuurisuus, runsas raideliikenne, vähemmistöjen suuri määrä, suvaitsevaisuus ja kaikinpuolinen viihtyminen.

Tällaisista keskuksista eli metropoleista tulee innovaatioita, yritysideoita, kuuluisia taiteilijoita ja uusia kulttuurivirtauksia.

Koska näitä siis syntyy siellä, missä on tiivis yhdyskuntarakenne, runsas raide­liikenne, monikulttuurisuus jne. – myös Helsingistä ja muista Suomen metropoleista tulee saman­laisia kansain­välisen innoituksen lähteitä, kun nämä olo­suhteet muutetaan samanlaisiksi.

Näin täydellistyy metropolilogiikan virhepäätelmän kehä.

Olisi myös hyvä, että suuri osa väestöstä voisi elää joustavasti ja luovasti kansalais­palkan ja kallista asumista kompensoivien etuuksien turvin, koska silloin aika ja energia riittävät luovalle uuden kulttuurin synnyttämiselle.

Tästä on versonut voimakas lobbaus: myös Suomessa on panostettava paljon enemmän metropolikehitykseen. Ja tässä metropoli ja sitä apinoivat maakuntametropolit ovat onnistuneet.

Miljardien eurojen liikenne­hankkeet seuraavat toisiaan, ja julkiseen rahaan ja verot kiertävään omista­miseen pohjautuva kuumentunut asuntorakentaminen kukoistaa.

Aikaisemmin kaupungeistamme kauniita ja oma­leimaisia tehnyt väljä, rantoja, luontoa ja puistoja suojellut kaavoitus on väistymässä.

Metropoleja pidetä än tässä uudessa ajattelussa ekologisen kehityksen tärkeänä osana. Tiivis yhdyskuntarakenne, radat ja pienoisrautatiet ovat eko­logisia – kun unohdetaan niiden vaatiman betonin ja teräksen valtava hiilijalanjälki.

Metropolissa on hyvä harrastaa luontoaatetta ja koota vetoomuksia kaivos­toiminnan kieltämiseksi, vaikka itse käytetään ulkomaisesta hiili­kaivoksesta peräisin olevaa sähköä.

Kaiken kruununa on sitten käsitys, että metropoli elättää muuta maata ja kaikki kehitys on metropolin säteilevän vaikutuksen ansiota.

Virhepäättelyn omaksuneet blogistit, kolumnistit ja ajatuspajat julistavatkin liberaalia sanomaa: kaikki metro­poli­kehitystä vääristävät tuet maataloudelle, teollisuudelle ja maaseudulle – pois!

Kun olen saanut toimia parikymmentä vuotta kansain­välisissä tehtävissä, olen yrittänyt vertailla suomalaista keskustelua muihin Euroopan maihin.

Tietysti kaikkialla ihmiset haluaisivat olla ylpeitä omasta kotipaikastaan ja asuin­seudustaan, mutta siellä, missä kaupunkikulttuuri on vanhempaa ja kypsempää, ei omaa arvoa haluta nostaa muita väheksymällä.

Sivistysmaissa tämä havainto koskee niin maakuntia kuin pääkaupunkejakin.

Suomessa pääkaupunki-­metropolin retoriikasta paistaa läpi, että kaupunkikulttuuri on vielä nuorta ja siitä heijastuu puberteettinen kilpailu- ja vertailuhenki.

Muutama esimerkki puhukoon puolestaan. Viime keväänä vierailin Ranskan Nantesissa, jonka metro­polialueella asuu noin 800 000 ihmistä. Siellä esiteltiin ylpeänä alueen maaseudun ja kaupunkialueiden yhteistyötä: lähiruokaa, kaupunkiviljelyä ja laadukkaiden elintarvikkeiden saamista tuoreena kaupungin ravintoloihin. Lähialueen biotaloudesta halutaan uusiutuvaa energiaa kaupunkiin.

Firenzessä – noin 400 000 asukasta – ei ollut jälkeäkään vastakkainasettelusta, kun vierailimme paikallisilla ruokamessuilla. Kaupungin ja aluehallinnon johto esittelivät ylpeinä lähiseudun tuottajien juustoja, tryffeleitä, makkaroita, mehuja ja oluita. Ruoka on osa matkailijoita tuovaa kulttuuria.

Myös Innsbruckissa – alueella noin 220 000 asukasta – korostettiin, miten tärkeää kaupungin matkailun ja kaupunkilaisten hyvin­voinnin kannalta on ympäröivä maaseutu, sen puhtaus ja sen tuotteet.

Nantes, Innsbruck ja Firenze ovatkin olleet kaupunkeja jo antiikin aikana. Saattaa olla, että vastakkainasettelun kääntyminen yhteistyöksi vaatii Suomessakin pidempää kulttuurin kehitystä.

Näin ollen parhaat edellytykset eurooppalaisen ajattelu­tavan saavuttamiselle ovat Turussa, mutta pääkaupunkiseudulla kehitys vienee vielä vuosisatoja. Onhan Helsinki varsin nuori, aluepoliittisella hallintopäätöksellä perustettu kaupunki.