Kyllä pappatuntureista herää yleensä vai positiivisia ajatuksia, Tauno ”Mopo-Tane” Pekkanen toteaa.
SADAN PAPAN MIES
Mopoarmeija vaatii jatkuvaa huoltoa. Onneksi osia on saatavilla runsaasti.
Tauno Pekkanen omistaa maailman suurimman rekisterissä olevan pappatunturikokoelman. Sen äärellä tulee väistämättä nostalginen ja hilpeä olo.
TEKSTI: Jouni Hirn KUVAT: Hanne Manelius Tikkakoskella
Kun astuu sisälle Pekkasen Taunon Tikkakoskella sijaitsevaan teollisuushalliin, eteen avautuu kolme pitkää riviä pappamopoja. Pakkohan ne on laskea.
Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä. Äh, tuolla takanakin on yksi.
”Satakahdeksan niitä on”, Pekkanen avittaa.
”Viisikymmentä mopoa on rekisterissä. Vain kaksi ei lähde käyntiin. Muilla voitte ottaa tyypit, jos aikanne riittää”, syystäkin mopoguruksi kutsuttu mies virnistää.
Jokaiseen mopoon liittyy oma tarina ja muistoja. Pekkanen muistaa kaikkien mopojensa alkuperän ja entisen omistajan.
”Tuo tuolla on entisen kyläpoliisin mopo ja tuo kauppalähetin. Tämän mopon ostin Kansanradion toimittajalta ja tuolla punaisella tuossa oli ajettu ostohetkellä vain 480 kilometriä. Mopon historiaan liittyy todella surullinen tarina”, Pekkanen luettelee.
Pappamopon äärellä herkistytään Pappamopot herättävät ihmisissä muistoja vanhoista ajoista. Moni ajopeleistä on kuulunut edesmenneelle vaarille tai isäukolle. Niillä päristeltiin ennen vanhaan kesät ja talvet kauppa-autolle tai metsäsavottaan. Ei siis ihme, että pappamopoja kaupatessa on koettu herkkiä hetkiä.
”Monet itkut on tirautettu myyjän toimesta. Moni on myös alkanut empiä ostohetkellä, että hennooko sitä myydäkään.”
Suomi on tullut Pekkaselle tutuksi, kun hän on hakenut mopoja syrjäkylien ladoista tai navetoista. Nykyisin myyjänä on useimmiten alkuperäisen omistajan perillinen. Muutama myyntitilanne on ollut niin juhlava, että sitä on ollut todistamassa puoli sukua.
”Yksi paikka oli niin syvällä korvessa, että löysin perille vain paikallisen metsurin avulla. Perillä polun päässä odotti kaksi vanhaapoikaa. Myivät isävainaansa mopoa. Toinen miehistä oli koko ajan metsässä piilossa. Sieltä se huuteli veljelleen, että onko sitä pakko myyvä. Kauppaa hierottiin monta tuntia, kun he eivät osanneet päättää hintaa.”
Pekkanen pitää pappamopoja elämäntapanaan.
”Ei tämä bisnestä ole. 250-neliöisen hallin ylläpitämiseen ja vakuutuksiin menee paljon rahaa. Myös mopon varaosat ovat kalliita, mutta niitä on hyvin saatavilla.”
Pekkasen mopot ovat alkuperäisessä kunnossa. Vannoutunut harrastaja näkee heti, onko mopo aito vai ei. Väri, satula ja ohjaustanko ovat ratkaisevia. Logoja on olemassa kymmeniä erilaisia.
”Tavoitteenani on pitää mopo kuin ajon jäljiltä. Ei joka paikan tarvitse olla kiillotettu ja puhdistettu. Maalannut olen vain kahta mopoa.”
Oikeat releet täytyy olla Pekkasen mukaan aito pappamopoilija pukeutuu pussihousuihin, jatsareihin ja nahkatakkiin, jossa napit alkavat vasta vyötärön yläpuolelta. Hänellä on kuutiokaupalla asianmukaisia vetimiä lentäjänlakeista sarkahousuihin ja kypäristä nahkasalkkuihin. Yhdet pussihousut, vuosimallia -52, ovat vielä kaupan pakkauksessa.
”Teetätin aidoista 60-luvun munakypäristä 40 kopiota kuopiolaisella yrittäjällä. Viime kesänä ostin vanhat moottoripyöräpoliisin nahkahanskat, joita käytän nykyisin ajaessa”, Pekkanen innostuu kertomaan.
Saarijärven sivukylällä varttunut Pekkanen sai ensimmäisen mopon vuonna 1960. Ensimmäiset mopomuistot ovat peräisin tarakan puolelta.
”Kuikin maisemia isän olan ylitse. Isällä oli herkät silmät ja ne vuotivat vettä ajaessa. Minulla oli aina naama märkänä ajon jälkeen”, Pekkanen muistelee.
Suomi kasvoi pappamopon pärinässä Pappamopoilla on suuri kulttuurillinen merkitys Suomen kansalle. Kasvavaa Suomea rakennettiin mopon selästä ja etenkin syrjäseutujen ihmisille mopo oli tärkeä liikkumaväline, kun omaa autoa ja julkista liikennettä ei ollut käytössä.
”60-luvun alussa pappamopo maksoi 600–700 markkaa. Suomenhevosesta piti pulittaa suunnilleen saman verran. Mopo oli kallis investointi siihen aikaan.”
Pekkanen on kerännyt mopoja kahdenkymmenen vuoden ajan. Aluksi hän laittoi paikallislehtiin ostoilmoituksia, mutta nykyisin hänelle tehdään tarjouksia liiankin kanssa.
”Useimmat mopoaan tarjoavat pyytävät niistä liian kovaa hintaa. Tonnin vehkeestä saatetaan pyytää viittäkin tuhatta.”
Rekisterissä olevan ja katsastetun pappamopon saa noin 1 500 eurolla. Parhaista yksilöistä joutuu maksamaan puolet enemmän.
Sanomattakin on selvää, että Pekkasen kokoelmassa on kiinni huomattava rahasumma.
”Monesti olen miettinyt, että jos joku tarjoaisi koko mällistä 200 000 euroa, en ehkä lastaisi niitä rekka-autojen kyytiin.”
Pekkanen toivoo, että osa hänen pappatuntureistaan päätyisi museoon, jossa halukkaat voisivat tutustua malleihin ja niiden historiaan ajan kanssa. Huimempiakin visioita hänellä on mopokavalkadinsa varalle.
”Näistä saisi mopoa muistuttavan patsaan. Laskin erään taiteilijan kanssa, että 28 metriä pitkään 18 metriä korkeaan patsaaseen menisi 74 mopedia. Kerroin ideasta Tuurin kyläkaupan Vesa Keskiselle. Hän totesi, että sinä olet hullu mies. Hetken päästä hän kuitenkin mietti, millaisen bisneksen patsaasta saisi.”
”Haaveilen myös asuntobussista, johon mahtuisi pari-kolmekymmentä pappamopoa. Kävisin ajeluttamassa mopoilla ulkomailla asuvia suomalaisia siirtolaisia Ruotsia ja Pohjois-Amerikkaa myöten.”
Arvatenkin yli sadan pappamopon kokoelma herättää ulkopuolisissa epäuskoa ja kummastelua. Pekkanen myöntää, että kyse on silkasta kylähulluudesta.
”Kun kerron mopokokoelmasta tuntemattomille, monet pitävät minua valehtelijana. Siksi pidän kännykässä kuvaa, jolla voin asian todistaa. Aloittaessani keräilyn minulle naureskeltiin selän takana ja pidettiin hulluna. Naureskelu on kuitenkin loppunut viime vuosina. Jälkeenpäin moni tuttava on harmitellut ääneen, ettei tullut säilyttäneeksi omaa pappamopoaan”, Pekkanen naurahtaa.
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
