Loppuuko konsensus?

Mielipide

29.3.201802:00

Kolumni

Eero Heinäluoma

Helsingin pormestari Jan Vapaavuori kritisoi ankarasti käynnissä olevaa sote-uudistusta ja sen valmistelua. Hän arvostelee vahvasti sitä, että jättimäistä uudistusta viedään eteenpäin pienellä eduskuntaenemmistöllä.

”Maan suurin hallintoreformi aiotaan runtata läpi erittäin kapealla eduskuntaenemmistöllä, jonka legitimiteetti on siinä ja siinä ottaen huomioon, että hallituksessa on kolmantena pyöränä puolue, jolla on noin yhden prosentin kannatus”, Vapaavuori sanoo HS:ssä viitaten sinisiin.

Vapaavuori osuu kritiikissään oikeaan. Isot uudistukset on Suomessa perinteisesti tehty laajalla parlamentaarisella valmistelulla ja laajan enemmistön tukemana. Näin tehtiin peruskoulu- ja terveydenhoitouudistukset. Sotessa on toisin.

Sote- ja maakuntauudistuksen keskeinen sisältö sovittiin hallituksen neuvotteluissa syksyllä 2015 pääministerin uhattua hallituksen eronpyynnöllä. Uudistus leivottiin kasaan kahdesta elementistä, joita kumpaakin kannatti vain eduskunnan vähemmistö: valinnanvapauslainsäädäntö ja maakuntahallinto.

Kokoomukselle tärkeätä oli valinnanvapaus ja terveydenhoidon laajamittainen avaaminen yksityisille yrityksille. Keskustalle taas tärkeätä oli sen pitkäaikainen tavoite maakuntahallinnosta.

Yhteen lyötynä näistä kahdesta vähemmistön kannattamasta ajatuksesta tulikin yhdessä yössä eduskunnan enemmistön tukema hanke. Tämä oli suomalaisen politiikan todellinen hattutemppu.

Kun sopimuksia tehdään hallituksen kaatumisen uhalla, niistä tulee arvovaltakysymyksiä. Siksi sotea viedään eteenpäin, vaikka kitinä ja murina yltyvät.

Valtaisan sote-paketin – tuhansia sivuja uutta lainsäädäntöä – toteuttaminen niukalla eduskuntaenemmistöllä jättää jäljelle isomman kysymyksen politiikan tekotavan muutoksesta: onko Suomi yleisemminkin hautaamassa yhteisymmärryspolitiikkaa, konsensusta?

Konsensuksen viime vuosikymmenten tukipylväs on ollut työmarkkinasopiminen. Vuodesta 1968 alkanut laajojen tuloratkaisujen teko on osaltaan vakauttanut yhteiskuntaa.

Työmarkkinoiden kehitys on ollut ennustettavaa ja yhteistyöhaluista; vaikutukset ovat ulottuneet laajemmalle: kulloinenkin hallitus on saanut työmarkkinoista hyvän yhteistyökumppanin ja tukea omalle toiminnalleen. Presidentti Koiviston käynnistämä vaalikaudet istuva hallitusperinne on sekin luonut vakautta.

Elinkeinoelämän järjestöjen sääntömuutokset ja työmarkkinalinjaukset tekevät keskitetyn sopimisen jatkossa mahdottomaksi. Voi hyvin olla, että työmarkkinoista lähtenyt eriseuraisuus ulottaa vaikutuksensa myös politiikkaan. Politiikkaakin tehdään ristiriitaisemmissa tunnelmissa kulloistakin hallitusenemmistöä täysimääräisesti hyödyntäen.

Ulkopolitiikan alalla konsensus näyttää edelleen toimivan. Siinä suuri ansio on ulkopoliittisella perinteellä ja presidentti Niinistön edustamalla jatkuvuudella. Puheenjohtaja Rinteen johdolla sosialidemokraatit ovat antaneet tukensa ulko- ja turvallisuuspolitiikan suurelle linjalle – oma puolustus, verkottuva yhteistyö ja pysyminen sotilasliittojen ulkopuolella.

Sodanjälkeisessä politiikassa puhuttiin kolmesta suuresta: sosialidemokraateista, maalaisliitosta ja kansandemokraateista. Aikaa myöten kokoomus otti SKDL:n paikan. Tänään voidaan puhua enintään kolmesta, aika ajoin neljästä keskisuuresta puolueesta.

Politiikan kenttä on sirpaloitunut: eduskunnasta löytyy tänään jo yhdeksän puoluetta. Hallitseminen ei siis ole tulossa helpommaksi - päinvastoin.

Konsensusvuosina toivottiin enemmän vaihtoehtoja. Nyt kun niitä on, ei taida seurauksena olla suurta tyytyväisyyttä.