NYPLÄTTY PITSI YHDISTÄÄ SUKUPOLVIA
Minähän osaan! Mira Maunula innostui nypläämisestä mummonsa Soile Koskisen (takana) kautta. Taustalla nypläävät Kiia Valve ja Tuula Hildén.
Tuula Hildén ja Kiia Valve naputtavat pitsiä.
Nappuloita tarvitaan jopa kymmeniä mallia kohti.
Pitsikuvio syntyy nuppineulojen avulla.
Osaajalta sujuu nappuloiden heittely kuin vettä vaan.
Tuula Hildén auttaa Iida Valvetta reunapitsin kanssa.
Tämä liina on eräs Heinämaan perinnemalleista.
Mira Maunulan kirjanmerkki on valmis!Se kuulostaa sateen ropinalta. Tai, hevospitäjässä kun ollaan, kavioiden kopseelta. Tuula Hildénin korville nappuloiden heittely on musiikkia.
Vikkelät näpit
Vanhaa ja uutta
Kun naapurit poikkeavat Orimattilan Heinämaalla asuvan Tuula Hildénin luo, he saattavat jutustelun lomassa valmistaa pitkän pätkän pitsiä. Nypläystyynyä ei sentään enää kuljetella pyörän tavaratelineellä, mutta muutama vuosikymmen sitten sekään ei ollut harvinainen näky.
”Sanottiin, että tullaan tyynykylään”, Hildén kertoo.
Kaikki osaavat Heinämaalla nyplätä, alle kouluikäisestä vaariin – no, ainakin hyvin moni. Jos joku ei osaa tullessaan, hänet opetetaan.
Niin kävi Soile Koskiselle, joka aikanaan muutti nuorena miniänä paikkakunnalle Artjärveltä. Anoppi opetti heti nypläämään. Tämä oli itse oppinut taidot omalta anopiltaan.
”Eihän sitä saanut edes sanoa olevansa Heinämaalta, jos ei osannut nyplätä”, Koskinen nauraa.
Tuula Hildén on Heinämaan Pitsin Kutojien puheenjohtaja, ja hänelle perinteisen käsityötaidon siirtäminen eteenpäin on sydämen asia. Siksi hän jaksaa uutterasti kouluttaa asiasta kiinnostuneita.
Niinpä naapurin tytötkin, Valveen Kiia ja Iida, ovat oppineet nypläämisen alkeet. 12-vuotias Kiia kutoo jo haastavaa reunapitsiä tähtäimenään suurikokoinen pöytäliina. Pellavainen tietysti, niin kuin pellavalangasta nyplätyn pitsin arvolle sopii.
”Olisi kiva, jos kankaassa olisi jotain kuviota”, Kiia suunnittelee.
Valmiin pitsin hän aikoo ommella kankaaseen käsin, pellavaisella ompelulangalla, jonka paksuus valitaan kankaan mukaan.
Iida on vasta ekaluokkalainen, mutta on nyplännyt jo 3-4 vuotta sitten ensimmäisen pitsinsä. Hänellä on kotona tallessa pitsejä, jotka kuvaavat koiraa, kissaa ja kirahvia. Niitä hän on tehnyt vihreästä ja vaaleanpunaisesta langasta, vaikka tavallisin nypläysväri on pellavanharmaa.
”Mä oon tehnyt semmoisen taulun, missä lukee Iida. Annoin sen mummolle.”
”Tosi äkkiä hän oppi”, Tuula Hildén antaa tunnustusta pienelle oppilaalle.
Mummon kanssa yhdessä
Uudenlaisia värejä ja kuvioita on käytetty lasten mielenkiinnon herättämiseksi. He näkevät, että töitä voi käyttää monella tavalla, ei vain pöytäliinoissa tai kansallispukujen koristeina. Hildénin mielestä perinteisten heinämaalaisten mallien valikoima on kuitenkin se varsinainen aarrearkku, josta hän soisi käsityöntekijöiden oppivan ammentamaan.
”Tällä hetkellä meitä aktiivisia nyplääjiä on todella vähän, ei meitä ole kuin kourallinen. Monet ovat jo iäkkäitä. Kerholaisia on kymmenkunta.”
Monet Hildénin entisistä kerholaisista ovat nyt teini-iässä, eikä sen ikäisillä pitsinteko välttämättä ole suosituinta ajanvietettä. Vaikka Orimattilassa nypläämistä on otettu kansalaisopistonkin ohjelmaan, Hildén pitää epävirallisia kerhoja omalla kylällä. Naapuriin on helppo kipaista niistäkin taloista, joissa on vielä lypsykarjaa määräämässä ajankäyttöä. Monessa talossa on.
Hildén ja muutamat muut yhdistyksen osaajista ovat käyneet kouluissa näyttämässä nypläämisen mallia, ja kouluille on lahjoitettu tyynyjä. Historian kerrontaan käsityötuntien aika ei ole riittänyt. Nypläämisen historia avaa kuitenkin heinämaalaisille ovia myös omille juurille, niin vahvaa ja vanhaa perinne on seudulla.
Heinämaan alle kolmensadan asukkaan kylässä toimii oma ala-asteen koulu. Asukasmäärä on lisääntynyt viime vuosina. Kylän sijainti on edullinen maalle haluaville lapsiperheille. Orimattilan keskustaan on matkaa kymmenkunta, Lahteen parikymmentä ja Helsinkiin hieman yli sata kilometriä.
Pitseillä on nimet
Soile Koskinen heittelee nappuloita vaikeannäköiseen kuvioon, jonka nimi on ”Ystävän polku”. Hän haluaa oppia tekemään pamppalaa eli tässä mallissa neliön muotoista kuviota, joka muistuttaa polkua. Suorakulmatkin tehdään nypläämällä.
Koskinen sanoo osallistuneensa Tuula Hildénin kurssille eläkepäivinään verestääkseen taidon, jonka oli pannut hyllylle muutamaksi vuosikymmeneksi. Hän väittää olevansa huono tekijä, joka saa palkintonsa sitkeydellä.
”Tässä pitsinteossa täytyy olla ihan kanssakulkija mukana, miekii aina kysyn Tuulalta neuvoa.”
Itse hän vuorostaan on kanssakulkija tyttärentyttärelle, Mira Maunulalle. Kymmenvuotias Mira on toistaiseksi ainoa Koskisen seitsemästä lastenlapsesta, joka on innostunut nypläämisestä. Työn alla on toinen kirjanmerkki jo, edellinen on käytössä.
”Me saatiin koulusta semmoinen kirja, jota me luetaan, niin se punainen on siinä”, Mira kertoo.
On hän tehnyt paljon muutakin. Esimerkiksi ruusun, jonka voi hakaneulalla kiinnittää paidan rintamukseen.
Vihreä kirjanmerkki on päättelemistä vaille valmis, paitsi että se pitää lopuksi prässätä.
”Häntä edellä pistät menemään”, mummo neuvoo ja pyöräyttää nappulaa malliksi.
Mummo ja Mira aikovat naputtaa nypläystyynyjä ahkerasti. Miran käytössä on äidin vanha nypläystyyny, joka löytyi mummolasta. Se on äidin puolesta saanut olla pitkään joutilaana. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, Soile Koskinen veikkailee; nypläysinnostus kun iskee, siihen jää sukkelasti koukkuun.
”Parasta on onnistumisen ilo, se on hyvin tärkeää.”
Käsiala tekijän mukaan
Heinämaalaisia pitsimalleja on talletettu kansien väliin, ja yhdistyksellä on mallikirjoja kaupan.
”Joka osaa nyplätä, osaa nyplätä kuvasta”, Tuula Hildén sanoo.
Hän on nyplännyt huntupitsejä ja morsiuskruunuja, tyylikalusteisiin sopivia suuria pöytäliinoja, monenlaista. Talveksi hän ripustaa ikkunaan nyplätyt verhot; kesäauringon paahteessa niitä ei raaski pitää.
Ennen mallit olivat tarkoin varjeltuja, mikä on ymmärrettävää ajalta, jolloin pitsejä kuljettiin kauppaamassa elannoksi. Hildénin mukaan samaa suojelua esiintyy vieläkin jonkin verran. Siihen kuitenkin pyritään, etteivät mitkään mallit katoaisi, vaan ne säilyisivät uusienkin sukupolvien käytettäviksi.
Jokaisella pitsityöllä ja pitsityypillä on nimi. Reunapitsinä voi käyttää vaikkapa ”Kolmekuist lehtoselliist” tai ”Ratlaukkuist nyppyselliist”. Sen sijaan ”Töyrylän harvaa” ja ”Tontunsilmä” ovat välipitsejä.
”Perosellistyynynpäälliist” ja ”Lirukka” ovat pitsien nimiä 1870-luvulta. Nimet ovat kuvaavia, ja osaava tekijä tietää niiden perusteella, millaisesta mallista on kyse.
Nimet viittaavat usein luontoon, mutta muukin silmin nähty on innoittanut mallisuunnitteluun ja sitä kautta nimiin. Esimerkkeinä vaikkapa uudemmat ”Sikolätin ikkuna”, ”Hiirenpolku”, ”Myllynsiipi” ja ”Prinsessa”.
Nypläystyyny valmistetaan vanerista ja päällystetään nahalla, tekonahalla tai joskus kernillä. Tuula Hildénin nypläystyyny on hyvinkin satavuotias ja päällystetty lakatulla lampaannahalla. Nahan alla on pehmukkeena lampaanvillaa, mutta on tyynyissä lastuakin käytetty.
Pintaan on tullut pieniä kulumia, mikä kertoo tyynyn ahkerasta käytöstä.
”Tai ehkä olen tehnyt pidemmillä kynsillä kuin aikaisemmat tekijät”, Hildén aprikoi.
Hän naputtaa tyynyä päivittäin, milloin hetken, milloin tuntejakin kerrallaan. Nyt siihen on enemmän aikaa, mutta nyplääminen oli myös verratonta vastapainoa postinhoitajan työlle. Televisiota katsellessakin hän nyplää helpompaa mallia tai rullaa lankaa nappuloille.
Heinämaan nappulat ovat lyhyempiä ja pyöreämpiä kuin raumalaiset nypylät, ja käytettävä lanka on paksumpaa. Nykyisin lanka on konekehrättyä. Se on tiukkakierteistä ja pysyy valmiissa työssä ryhdikkäänä.
Nopea nyplääminen yleisötilaisuuksissa herättää huomiota. Tuula Hildén on ollut messuilla ja muissa tilaisuuksissa esittelemässä lajia. Heinämaan jokakesäiset Pitsipäivät ovat tulleet yhä laajemmille piireille tutuksi.
Nopeus kehittyy näppäräsormiselle kokemuksen myötä, muttei Hildénin mukaan ole itsetarkoitus.
”Ei kukaan kysy, kuinka kauan johonkin työhön on mennyt aikaa, vaan kuka sen on tehnyt.”
Hän tunnistaa töiden perusteella tutut tekijät; käsialoissa on eroja, mikä näkyy esimerkiksi tavassa kiristää lankaa tai jättää sitä löysemmäksi.
Hildén oli mukana tekemässä pitsinnypläyksen maailmanennätystä, joka on edelleen heinämaalaisten nimissä. Juhannuksena 1986 pitsiä nyplättiin silloisessa Hyyttärin perinnetalossa vuorokausi, ja tuloksena oli kolme metriä pitsiä, joka sai nimekseen ”Yö ja päivä”. Tapahtumalle riitti yleisöä läpi juhannusyön.
Vikkelät näpit
Vikkelät näpit
Pitsiä tiedetään nyplätyn ainakin 1400-luvulla Italiassa ja 1500-luvulla Alankomaissa. 1600-1700-luvut olivat nyplätyn pitsin loistoaikaa Euroopassa. Hallitsijoiden ja kirkon suojissa pitsi siirtyi ylimystön muodiksi ja vähitellen myös alempien kansankerrosten saataville.
Suomeen nypläys rantautui sekä Viron suunnalta että lännestä hansakauppiaiden ja säätyläisten mukana. Suomalaisissa luostareissa saatettiin taitaa nyplääminen jo 1500-luvulla.
Merikaupunki Rauma oli vahvaa nypläysaluetta, mutta taito levisi myös idemmäksi, muun muassa Loviisan-Porvoon-Hollolan-Heinolan väliselle alueelle.
Orimattilan Heinämaalle nypläämistaito lienee kulkeutunut lännestä. Ainakin 1700-luvulta kylä on ollut tunnettu pitsinkutomisen taidosta, samoin kuin puutyöntekotaidoista.
Nypläämisellä on ollut ajoittain suuri merkitys perheiden toimeentulolle. 1860-luvun nälkävuosina lapsetkin värvättiin kutomispuuhaan, ja ”pitsitinki” oli käytössä ainakin vielä 1920-luvulla: niin tyttöjen kuin poikienkin piti kutoa tietty määrä pitsiä päivittäin ennen pääsemistä leikkeihinsä. Myös 1930-luvun laman aikaan nypläämistaito kohosi arvoonsa. Nykyisin nyplätään harrastuksena.
Heinämaan Pitsin Kutojat ry perustettiin 1959. Yhdistys on Suomen Pitsinnyplääjien ja kansainvälisen järjestön, Oidfan, jäsen. Heinämaalaisia pitsejä, malleja ja tarvikkeita on myytävänä Pitsituvassa Orimattilan käsityökeskuksessa. Töissä on yhdistyksen oma laatutunnus, ”Morsiuskukka”.
Lähde: Heinämaan pitsiprinsessat. Alli Hosiaisluoma-Karppinen, toim. Heinämaan Pitsin Kutojat ry, 1998.
Vikkelät näpit
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
