Sama EU, eri säännöt

Vaikka markkinat ovat EU:ssa yhteiset, säännöt eivät ole kaikille samat. Uusin esimerkki tästä nousi esille viime viikolla. Torjunta-aineiden käyttörajoitukset ovat Suomessa huomattavan tiukat EU-kumppaneihin verrattuna (MT 20.4.).

Suomessa torjunta-aineiden suojaraja vesistöihin on vedetty 25 metriin. Ruotsissa vastaava raja on kuusi metriä ja Tanskassa 10 metriä. Suomessa rajoitus koskee joka seitsemättä peltolohkoa ja lähes kaikkia viljelijöitä.

Rajat asettaa Suomessa turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes. Kyse on siis kansallisesta virkamiesvallasta, jonka kohteena on suomalainen viljelijä.

Kun EU-naapurit antavat viljelijälle työkalut ja harkintavallan sopivan suojaetäisyyden määrittelyyn, Suomessa tämä ei käy. Virkamies katsoo viisaimmaksi määrätä ja valvoa.

Suomessa perinteisiin kuuluu yhteisten pelisääntöjen tarkka noudattaminen. Tämän lisäksi hallinto on meillä usein laatinut kansalliset asetukset, jotka menevät vielä reilusti ohi EU:ssa sovituista.

Maatalous on EU-politiikan sääntelyn keskiössä. Unionin kyky vaatia sääntelyn noudattamista on kuitenkin puutteellista.

Tuoreita esimerkkejä ovat kanaloiden häkkidirektiivi sekä sikojen hyvinvointiin liittyvät vaatimukset. Suomi on näissä täyttänyt velvoitteensa, mutta moni jäsenmaa jatkaa vanhaan tapaan uusista säännöistä piittaamatta.

Markkina-asetelma ei ole reilu. Suomalaistuottajat jäävät jo viranomaisten toimesta kilpailussa takamatkalle.

Suomalainen hallintokulttuuri vaatii suuren virkamiesarmeijan, jonka kustannukset kaatuvat asiakkaiden maksettaviksi. Kotimaisen työn ja tuotannon asema vaikeutuu ja menettää kilpailukykynsä.