Karhisen selvitykseen kohdistuu suuri odotus

Kannattavuuskriisiin vajonneen suomalaisen maatalouden selviytymistä selvitetään jälleen. Tällä kertaa asialla on Osuuspankki-ryhmän pääjohtajan paikalta äskettäin eläköitynyt Reijo Karhinen, jolle pääministeri Juha Sipilä (kesk.) soitti Kultaranta-keskustelujen keskeltä ja suostutteli tehtävään. Nyt on syytä toivoa, että Karhinen onnistuu.

Maanviljelijöiden hädän tunnustaminen on pääministeriltä sinänsä oikea päätelmä. Alan tuottavuuden kasvu on jo vuosia valunut teollisuudelle ja erityisesti ruokaketjussa vahvasti voivalle kaupalle. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk.) on pyrkinyt hillitsemään kaupan ylivahvaa asemaa muun muassa ruoka-asiamiehen tehtävän perustamisella.

Tämäkin toimi on oikea, mutta käytännössä sen mahdollinen teho näkyy vasta aikojen päästä. Herääkin kysymys, miksi Sipilä toimii asiassa vasta nyt?

Viime vuonna Lepän pyynnöstä asiaa selvitti elintarviketeollisuudesta kannuksensa hankkinut Ilkka Mäkelä. Raportti oli tuottajien kannalta tyly. Tilamäärän ennakoitiin vähenevän 50 tuhannesta 10 tuhanteen ja tiloille suositeltiin ammattimaisempaa asennetta. Kaupan vahvaan asemaan Mäkelä ei omassa selvityksessään puuttunut.

Jo aiemmin tilojen yhä heikentyvää asemaa on selvittänyt muun muassa silloinen maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk.). Tuolloin toimenpide-ehdotukset olivat jämäkämpiä, mutta suuri osa niistä jäi toteuttamatta.

Tilanne on kuitenkin keskustan ydinkannattajien keskuudessa nyt niin paha, että puolueen puheenjohtajan oli pakko toimia. Alkukesän kuivuuden takia jo toisen peräkkäisen katovuoden riski on käsillä. Vaikka selvitysmiehen asettaminen ei keinona tuoreudellaan häikäise, se on kuitenkin ele oikeaan suuntaan.

Samalla tilanne heijastelee hallituksen neuvottomuutta asian edessä. Ydinkysymys on, miten tukea talonpoikaa niin, että kaikki tuottajalle suunnattu raha ei valu teollisuudelle ja ennen kaikkea kaupalle. Tämä on myös Karhisen tehtävän karu ydin. Pääministeri toivoo, että entinen pankkipomo pystyisi hyvillä verkostoillaan luomaan ilmapiirin, jossa koko ruokaketju ymmärtäisi nykyistä paremmin kotimaisen tuotannon merkityksen.

Tehtävä on huomattavan vaikea. Miksi kauppa luopuisi katteistaan, jos sen ei ole aivan pakko?

Perusteitakin on. Kotimaisen ruuan puhtaus, eettisesti kestävä eläinten kohtelu, huoltovarmuus ja ennen kaikkea koko ruokaketjun työllistämät yli 300 000 suomalaista ovat vastaan sanomattomia argumentteja.

Paljon on Karhinen saavuttanut, jos kotimaista tuotantoa kannattaville suomalaisille kuluttajille tarjoutuu nykyistä parempi mahdollisuus maksaa kotimaisesta ruuasta hieman enemmän tietäen, että se menee todella tuottajan työn tukemiseen. Tähän on halukkuutta, mutta keinot ovat puuttuneet.

Tähän samaan tavoitteeseen kannattaa myös maan hallituksen keskittyä. Keskeistä on onnistua Euroopan unionin rahoitusraamin uudistuksessa niin, että kotimaisen tuotannon tuki on mahdollista säilyttää. Erityisesti Karhisen asiantuntemukselle on käyttöä myös maatalouden rahoituksen saamisessa tuottajan kannalta reilulle pohjalle.

Selvitysmiehen työhön kohdistuu taas kerran valtava paine. Karhisen pitäisi vuoden loppuun mennessä keksiä ratkaisuja, jotka vaikuttavat tuottajan asemaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Myös maan hallituksen olisi nyt aivan pakko onnistua tässä tehtävässä. Lopputulos on elintärkeä paitsi tuottajille ja päähallituspuolue keskustalle, myös suomalaisille kuluttajille.

Puhdasta suomalaista ruokaa ei ole olemassa, jos sitä ei kannata kenenkään tuottaa.