Osa Suomesta jää villiksi länneksi

Suomessa on totuttu, että hädän hetkellä apua saa viranomaisilta. Tämä on itse asiassa yksi keskeinen piirre toimivalle yhteiskunnalle. Sen ansiosta kansalainen luottaa yhteiskuntaan ja on omilla toimillaan valmis sitä tukemaan.

Yhteiskunnan läsnäolon kansalainen huomaa, kun hän arkisessa ympäristössään näkee sen toimintoja – poliisia, pelastuslaitosta, kouluja, terveyspalveluja, postikonttoreita ja muita toimistoja. Myös tiestön kunto sekä tieto- ja liikenneyhteyksien toimivuus kertovat osallisuudesta yhteiskuntaan.

Suomi on muuttunut nopeasti. Yhteiskunta on purkanut tunnusmerkistöään kiihtyvällä vauhdilla suuresta osasta maata.

Pohjois- ja Itä-Suomen maaseutupitäjissä ilmiö ei ole uusi, mutta nyt palveluiden pakenemista nähdään myös kaupunkiseuduilla eteläisintä Suomea lukuunottamatta. Keskittämispolitiikka siirtää julkisen vallan toimintaa kasvukeskuksiin.

Suomen kieli on politiikan seurauksena saanut myös uudissanahirvityksen – harva-alue. Se on johdettu harvaan asutuista alueista ja toimii nähtävästi päättäjille lupana unohtaa alueiden asukkaat.

Harva-alueilla lasketaan asuvan 200 000 suomalaista. Alueet kattavat yli 70 prosenttia koko maan pinta-alasta.

Sisäministeri ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen esitteli harva-alueiden turvallisuusraportin pari viikkoa sitten Rovaniemellä. Raportti kertoi huonosta kehityksestä. Lisäleikkaukset turvallisuusmäärärahoihin tuntuivat pelottavan ministeriä itseäänkin (MT 8.4.).

Valtio on vetänyt toimintojaan maaseutu-Suomesta siinä määrin, että monilla alueilla turvallisuuspalvelut ovat käytännössä asukkaiden itsensä vastuulla. Lapissa jo 16 kunnassa ainoa palokunta on vapaapalokunta, ja niidenkin säilyminen näyttää epävarmalta.

Poliiseja on vähennetty niin, että esimerkiksi Itä-Suomessa poliisin oman arvion mukaan yhä useampi hälytys jää hoitamatta. Tai ne itse asiassa hoidetaan, mutta ”hoitaminen” voi tarkoittaa poliisin soittamaa puhelua hälytyspaikalle (MT 17.4.).

Yhteiskunnan läsnäolon vähetessä on alkanut keskustelu, kuinka koettua turvallisuusvajetta voitaisiin paikata. Sisäministeriön raportinkin mukaan harva-alueilla turvaksi koetaan lähinnä naapurit.

Kansalaisten ja viranomaisten yhteistyötä kannattaa varmasti lisätä. Siitä huolimatta on yhteiskunnalle vaarallista, jos osa sen jäsenistä kokee, että heidät on jätetty oman onnensa varaan.

Jos poliisin tulo kestää tunteja, eikä tulosta ole edes varmuutta, kansalaiset alkavat helposti itse poliiseiksi. Siirtyminen valtiovallan takaamista poliisipalveluista epämääräisten kodinturvajoukkojen partiointiin tuntuisi nyky-Suomessa mahdottomalta. Todennäköistä se silti on.

Valtion on perustoiminnoillaan katettava kohtuullisesti koko maantieteellinen alansa. Tästä lipsuminen voi olla houkuttelevaa, mutta lipsumisen seuraukset yhteiskunnallisesti tuhoisia.

Helsingin Sanomien kolumnisti Elina Grundström analysoi ansiokkaasti sisäministeriön raporttia (HS 22.4.). Hänen mukaansa viranomaiset ovat kaikessa hiljaisuudessa päättäneet jättää syrjäseudut asukkaiden omatoimisuuden varaan.

”Onko suuri osa Suomea muuttumassa survival-kurssien varassa toimivaksi villiksi länneksi, jossa asukkaat hoitavat itse turvallisuutensa?” Grundström kysyy. Vastata voi, että on.

Eriarvoistuminen heikentää ja jopa rikkoo yhteiskuntaa, olipa kyse sosiaalisesta tai alueellisesta eriarvoistumisesta. Maaseutualueilla on huumorin varjolla todettu, että ainoa tapa saada poliisi paikalle, on ilmoittaa laittomasta susijahdista.

Tämä huumori kannattaisi ottaa vakavasti.