Urkinta on arkipäivää

Vakoilu, urkinta ja tietovuodot ovat viime aikoina aiheuttaneet suuria kohuja.

Esimerkiksi Yhdysvallat on joutunut jahtaamaan ja tuomitsemaan oman hallintonsa tietovuotajia. Supervalta on joutunut noloihin tilanteisiin – sen diplomaattipostia on julkaistu lehtien etusivuilla ja sotilaiden tekemiä rikoksia näytetty tv-kanavilla.

Ehkä kiusallisinta USA:lle ovat tiedot sen kumppanien, kuten EU:n systemaattisesta vakoilusta. Jopa Saksan liittokanslerin kännykkää salakuunneltiin vuosia. Luottamuksen säröjä jouduttaneen paikkaamaan pitkään.

Torstaina vakoilukohu iski myös Suomeen. Kävi ilmi, että ulkoministeriön tietoverkko on ollut jo vuosia vieraiden valtojen kattavan vakoilun kohteena. Tieto asiasta oli viranomaisilla jo viime keväänä.

Myös Suomelle tapaus on kiusallinen. Tieto ulkoministeriön vakoilusta heikentää diplomaattista luotettavuutta. Tärkeitä tietoja voi tämän vuoksi jäädä saamatta.

Kun maailma käytännössä elää tietoverkossa, on sen urkinnasta tullut arkipäivää. Tämä koskee paitsi valtioiden ja yritysten, myös tavallisten kansalaisten toimintaa.

Vakoillulla haetaan valtaa neuvottelujen, kaupankäynnin tai sodan vastapuolista. Sillä tavoitellaan tietoa strategiasta, neuvottelutaktiikasta, heikkouksista ja avainhenkilöiden toiminnasta.

Tieto on valtaa. Kun sitä härskisti kerätään, ei tiedon hyödyntämisessäkään välttämättä keinoja kaihdeta.

Pelko orwellilaisesta yhteiskunnasta, jossa isoveli valvoo kaikkialla, on kansalaisen näkökulmasta lähellä. Luottamus tietoverkkoon horjuu. Kuka tietoja kerää, ja ketkä sitä käyttävät?

Verkkovakoilun paljastukset lisäävät yritysten ja kansalaisten varovaisuutta. Internetin hyödyntäminen voi tästä hidastua.

Kyse on myös yhteiskunnan monista perustoiminnoista. Jos tunkeutujat pääsevät sisälle tärkeisiin tietojärjestelmiin, millaista tuhoa he voivat siellä halutessaan aiheuttaa?