Italiaa ei voi loputtomasti pelastaa muiden rahoilla

Italian pääministerin tehtävistä juuri luopunut Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja Mario Draghi jätti viimeisessä EU-huippukokouksessaan repivän perinnön jäsenmaiden johtajille ja EU:n komissiolle.

Draghin vaatimuksesta huippukokous päätti, että komission pitää valmistella ”yhteisiä eurooppalaisia ratkaisuja” energiakriisin vastaisen taistelun rahoittamiseksi.

Muotoilu on EU:n tyypillinen ympäripyöreä höttö, mutta lopullinen tavoite on kristallinkirkas.

Draghi haluaa EU:lle uuden yhteiseen velanottoon perustuvan rahaston, josta jäsenmaat saisivat tukea, kun ne loiventavat Ukrainan sodan aiheuttaman energiakriisin seurauksia.

Periaatteessa voisi ajatella, että Draghi on ”suuri eurooppalainen”, joka ajaa pyyteettömästi yhteistä etua. Käytännössä asetelma on raadollisempi.

Maksukykynsä ja ylivelkaantumisensa kanssa kamppailevat maat – Italia etunenässä – tarvitsevat sekä yhteisvelalla rahoitettavaa suoraa tukea että matalakorkoista EU-lainaa voidakseen auttaa korkeiden energian hintojen ruoskimia kotitalouksia ja yrityksiä.

Ranskan ja Italian johtama jäsenmaiden enemmistö tukee tätä esitystä. Saksa, Hollanti, Itävalta, Ruotsi ja Suomi, ainakin nämä, vastustavat.

Sama riita on repinyt EU:n rivejä aikaisemminkin. Myös jakolinja on tuttu.

Koronakriisin seurausten tasoittamisessa päädyttiin luomaan yhteinen elpymisväline, jonka pääomat kerättiin yhteisellä velalla. Perusperiaate oli yksinkertainen: ne jäsenmaat, joiden rahoitusasema on vahva, maksavat enemmän kuin saavat. Suomi kuuluu tähän joukkoon.

Kun pohditaan, onko uusi energiatukirahasto nyt välttämätön ja ovatko sen vastustajat vähemmän solidaarisia kuin kannattajat, huomio kiinnittyy vääjäämättä Mario Draghin ja Italian rooliin koko pitkässä yhteisvelkaväännössä.

Taistelu käynnistyi vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, kun yksi jos toinenkin euromaa oli vähällä romahtaa. Edullisemman rahoituksen takaavat yhteiset velkapaperit eli eurobondit olisivat olleet korkokurimuksen näännyttämille jäsenmaille pelastus.

Kriisi kulminoitui lopulta Kreikkaan ja Italiaan. EU:lle luotiin kyllä yhteisiä tukivälineitä, mutta niiden pääomat perustuivat ennen muuta jäsenmaiden takauksiin, eivät uuteen yhteiseen velkaan.

Kun kävi selväksi, että mikään näistä rahastoista ei riittäisi pelastamaan Italiaa, Euroopan keskuspankki tuli silloisen pääjohtajan Mario Draghin johdolla hätiin. EKP painoi korot nollaan ja pumppasi markkinoille massiivisen määrän elvyttävää rahaa.

Operaatiota perusteltiin luonnollisesti koko EU:n hintavakauden palauttamisella, mutta ennen muuta kyse oli siitä, että Italiaa pidettiin pystyssä keskuspankkiin parkkeeratuilla yhteisillä rahoilla.

Kun koronapandemia iski, Italian poliittisen kaaoksen peittoajaksi kutsuttu pääministeri Draghi oli ensimmäisenä vaatimassa, että tiukasta budjetti- ja velkakurista pitää luopua ja että jäsenmaiden romahtaminen pitää torjua yhteisvelkaan perustuvalla rahastolla.

Nyt sama mies on siis taas samalla asialla: Jos Italia ei saa yhteisestä kassasta rahaa Ukrainan sodan aiheuttaman energiakriisin torjumiseen, käy huonosti. Ei vähiten siksi, että EKP:n on pakko nostaa korkoja.

Saksalla, Hollannilla ja Suomella on monta hyvää syytä torjua uusi yhteisvelkaväline.

Sekä EU:n budjetissa että erilaisissa rahastoissa on käyttämätöntä tuki- ja lainakapasiteettia satoja miljardeja. Sitä voidaan ohjata energiakriisin vuoksi ahdinkoon ajautuville maille. Uutta löysemmillä ehdoilla jaettavaa rahaa ei tarvita.

Italiaa on tuettu finanssikriisistä lähtien väkevästi, mutta maa ei ole pystynyt parantamaan kriisikestävyyttään, vaikka juuri sitä on edellytetty.

Olisi suorainainen ihme, jos maksajan rooliin joutuvien jäsenmaiden äänestäjillä ei viimeistään nyt tulisi raja vastaan. Tämä poliittinen realiteetti on hyvä pitää mielessä myös Suomessa.