EU:n ei kannata nyt hurskastella arvoilla ulko- ja kauppapolitiikassa – parempi vaihtoehto on olemassa ja siihen on tartuttava

Hyvän ja pahan välisessä taistelussa rintamalinjat ovat harvoin suoria ja selkeitä. Veteen piirrettyjä viivoja on paljon.

Tämä koskee erityisesti globaalia valtapeliä maailmassa, jota Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ravistellut perusteellisesti.

Se, että Yhdysvallat ja EU tuomitsevat presidentti Vladimir Putinin valloitussodan, ei vielä tarkoita, että iso osa maailmasta olisi hyvän puolella pahaa vastaan.

Harhaa hyvien horjumattomasta rintamasta voi pitää yllä, kun G7-maat ovat koolla. Kun piiri laajenee G20:een ja mukaan tulevat Venäjän lisäksi Kiina ja Intia, kuva muuttuu karummaksi.

Balin lomasaarelle tällä viikolla kokoontuneilta G20-mailta ei alun alkaen odotettu minkäänlaista kriittistä kannanottoa Ukrainan sotaan.

Isäntämaa Indonesian presidentin Joko Widodon ankaran lobbauksen ansiosta saatiin aikaan kompromissi, jossa kritisoidaan sotaa ja ydinaseita, mutta Venäjää ei mainita.

Joillekin se oli laiha torjuntavoitto. Kaikille ei edes sitä. Putin ei saapunut Balille. Venäjää edusti ulkoministeri Sergei Lavrov.

USA:n ja Kiinan välit lämpenivät huippukokouksessa piirun verran, mutta se ei tuonut mitään ratkaisevaa uutta globaaliin asetelmaan.

Ranskan presidentti Emmanuel Macronin lausuntoa, jossa hän peräänkuuluttaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta yhdessä Kiinan johtajan Xi Jinpingin kanssa, voi pitää edistysaskeleena. Xin vahvistusta tosin jäätiin odottamaan.

Tälle pohjalle Ukrainan sodan repimää maailmanjärjestystä sommitellaan uudelleen sekä geopoliittisesti että geotaloudellisesti.

Se on haaste erityisesti EU:lle, joka on omien sinisilmäisten päätöstensä vuoksi vaarallisen riippuvainen Venäjästä ja Kiinasta, kahdesta aggressiivisesti valta- ja vaikutuspiiriään laajentavasta diktatuurista.

Venäjää pidettiin Euroopassa kaikista sapelien kalisteluista huolimatta liian pitkään luotettavana kumppanina, joka toimittaa aina ja kaikesta huolimatta energiaa kilpailukykyiseen hintaan.

Pekingin kommunistihallinnon väärinkäytöksistä huolimatta Kiinaa hehkutettiin myös liian pitkään, uutena runsaudensarvena, missä eurooppalainen teollisuus voi vuolla kultaa loputtomasti.

USA varoitti molemmista hyvissä ajoin. Saksa oli sinisilmäisen politiikan veturi. Suomi ei kuulunut aktiivisiin kyseenalaistajiin.

Ukrainan sota muutti kaiken.

Nyt Venäjältä tullutta energia yritetään epätoivoisesti korvata ja Kiinan painoarvoa EU-kansantalouksien tärkeimpänä markkinana yritetään keventää.

Vanhaa sinisilmäisyyttä ei kuitenkaan pitäisi korvata uudella. Naiivi riippuvuuksien rakentaminen ei saisi vaihtua niiden yhtä naiiviin purkamiseen.

EU:n pitäisi vahvistaa strategista autonomiaansa kylmästi laskelmoiden.

Kiinalle löytyy korvaavia markkinoita, mutta mittava Kiina-kytkentöjen alasajo ei ole toivottavaa eikä edes mahdollista. Ei ainakaan nopeasti.

Suurin osa vaihtoehtoisista markkinoista on poliittisesti vähintään yhtä hankalia kuin Kiina. Esimerkkinä tästä voi mainita 2,5 miljardin asukkaan Kaakkois-Aasian.

Kestävää kehitystä, ihmisoikeuksia ja ylipäätään eurooppalaisia arvoja ei ole syytä heittää romukoppaan, mutta niistä joudutaan tinkimään, jos Kaakkois-Aasian lupaavilta markkinoilta halutaan lisää osuuksia.

Alueen maista vain Singapore tukee varauksetta lännen määräämiä Venäjä-pakotteita.

Saksassa yritykset moittivat jo maan hallitusta siitä, että se rasittaa elintärkeitä ja kiireellisiä kauppaneuvotteluja liian monilla kaupan ulkopuolisilla ehdoilla.

Viennistä riippuvaisen Suomen on syytä toivoa, että akuutissa murroksessa EU uskaltaa laskelmoida kylmän pragmaattisesti. Vain sen turvin maanosa pärjää USA:n ja Kiinan puristuksessa. Vahvasti arvopohjaista ulko- ja kauppapolitiikkaa tarvitaan, mutta sen kanssa pitää mennä Eurooppa edellä.