Pelto muuttuu takaisin metsäksi

Kosteilla mailla mesiangervosta tulee usein kenttäkerroksen valtalaji. Tämä lehtomainen koivikko on perustettu istuttamalla ja raivattu. Ellei niin olisi, yhtenäinen pajupusikko peittäisi näkymän. Jorma Peiponen Kuva: Viestilehtien arkisto

Suomen pellot on aikoinaan suurimmaksi osaksi raivattu metsämaasta. Maatalouspolitiikan mutkista johtuu, että viime vuosikymmeninä suuri osa peltomaasta on palannut metsäksi.

Miten pelto muuttuu metsäksi, riippuu paljolti lähtökohdista. Millainen on maaperä ja missä osassa maata pelto on? Istutetaanko siihen puut vai jääkö se vain hoidotta oman onnensa varaan? Miten aikanaan varttuvaa puustoa käsitellään?

Yleispiirteet ovat samat, mutta yksityiskohdissa on eroja. Yleisesti pellon rikkakasvilajisto korvautuu ensin monivuotisilla ruohoilla ja heinillä, joita voimme kutsua tässä niittylajeiksi.

Samalla ilmaantuvat ensimmäiset puun taimet. Metsäksi alue muuttuu puuston määräämässä tahdissa. Kun puusto on varttunut, kyseessä on jo metsä.

Jos peltoon istutetaan puut, puulaji on ihmisen valitsema ja latvuskerros sulkeutuu nopeammin kuin luonnon ehdoilla mentäessä.

Kangasmetsän keskelle raivatun pienen, hiekkapohjaisen ruisvainion tai perunamaan kehitys saa käydä esimerkistä ravinteikkaampienkin paikkojen puolesta.

Parina ensimmäisenä vuonna kukoistavat yksivuotiset rikkaruohot, hatikat, pillikkeet, sauniot ja muut. Samalla peltoheitolle ilmaantuvat ensimmäiset puuntaimet. Tuuli tuo männyn, koivujen, haavan ja raidan siemeniä, ja osa taimista selviytyy.

Monivuotiset ruohot ja heinät alkavat runsastua. Mitä ne ovat, riippuu suuressa määrin lähiympäristöstä. Yleensä siihen ilmaantuu pellonpientareilta tuttua lajistoa: juolavehnä, nurmirölli, päivänkakkara, särmäkuisma ja nurmitädyke.

Jos lähistöllä on sopiva kallioketo, voi sieltä ehtiä paikalle huopakeltano, mäkitervakko ja muita ketokasveja, Salpausselillä jopa kangasvuokko.

Kukkiva ketovaihe jää aika lyhyeksi. Reilussa kymmenessä vuodessa puuntaimet varttuvat niin, että ne varjostavat ruohoja. Päivänkakkaran ja mäkitervakon kukinta heikkenee.

Kun puunlatvakerros sulkeutuu tyystin, aluskasvillisuus on yhä suurimmaksi osaksi piennar- ja niittylajistoa mutta kituvaa ja heikosti kukkivaa. Ensimmäiset metsän sammalet ovat tulleet, mutta ne suikertavat maassa yksittäisinä versoina tai kämmenen kokoisina laikkuina.

Kehitys tästä eteenpäin riippuu suuresti siitä, tuleeko isäntä harventamaan puustoa ja kasvattamaan siitä kunnon talousmetsän, vai saako metsä kehittyä omineen.

Luontainen kehitys vie riukuuntumiseen ja sitä seuraavaan voimakkaaseen harventumiseen. Ulkonäkö riippuu siitäkin, mitkä ovat männyn ja koivun runsaussuhteet.

Lopputuloksena on kuitenkin noin sadan vuoden iässä ihan kunnollinen kangasmetsä. Kaikkein kuivimmilla paikoilla jäkälä-, sammal- ja varpupeite on tavanomainen, hiukan tuoreemmissa metsissä siellä täällä hengissä pysyneet yksittäiset ketokasvit, ruusuruoho, särmäkuisma ja nurmitädyke kertovat aiemmasta historiasta.

Maan sisässä uinuvat siemenet itävät heti, kun maanpinta paljastuu. Hakkuuaukolle ilmaantuvat pelto-orvokit, hatikat ja savikat muistuttavat peltohistoriasta ehkä vielä satojen vuosien kuluttua.

Multavilla ja kosteilla pelloilla kehitys on hiukan monimutkaisempi. Ruoho- ja heinäkasvillisuus ryöhähtää heti niin runsaaksi, että puilla ja pensailla on vain yksi kesä aikaa kotiutua. Pitkälti sattuma ratkaisee, mitkä peltoheitolle ehtivät.

Keväällä siementävät pajut ja haapa ovat hyvissä asemissa, ja koivunkin siementä on luultavasti syksyn ja talven jäljiltä maassa. Suurin osa siementaimista kuitenkin menehtyy heti ensimmäisenä kesänä.

Muutaman vuoden näyttää siltä, ettei alueella ole kuin rehevästi kasvavia ruohoja ja heiniä: kastikoita, juolavehnää, maitohorsmaa, karhun- ja koiranputkea ja mesiangervoa.

Pian ruohojen seasta tunkee yksittäisiä pajuja, haapoja ja koivuja, ehkä joku kuusikin.

Pajut levittäytyvät sekä ylös että sivulle niin, että muutaman vuoden kuluttua entinen pelto on sekava ja läpitunkematon pajuryteikkö, joka heikentää ruohojen ja heinien kasvua.

Mutta pajuillakin on voittajansa.

Parinkymmenen vuoden kuluttua pajut alkavat ränsistyä. Alle on syntynyt kuusentaimikko, ja pajujen kanssa yhtä aikaa itäneet koivut, haavat ja raidat ulottavat latvuksensa pensasmaisten kiilto- ja mustuvapajujen yläpuolelle.

Tästä eteenpäin multavan pellon kehitys on samanlainen kuin kuivempien peltojen: puut ovat jo niskan päällä, ja niiden alle kotiutuu vähitellen enenevässä määrin metsäkasveja, nyt lehtojen lajistoa, kuten sudenmarjaa, metsäkurjenpolvea ja lehtokuusamaa.

Peltoheiton kehitys metsäksi on aivan erilainen kuin hakkuuaukon tai kuloalueen kehitys.

Hakkuuaukkojen voimahahmolla pihlajalla ei juuri ole osuutta peltomaiden metsittymisessä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei pellolla ole ollut tilhille ja rastaille istumapuita, joiden oksilta ne olisivat voineet ulostaa siemeniä maahan.

Sama koskee muitakin marjakasveja: nekin tulevat peltoheitoille jälkijunassa. Erityisen hankala tilanne on mustikalle ja puolukalle, joiden siemenet ovat pieniä.

Pellon paljaalle maalle ne eivät ehdi, eikä varttuvan metsän sisälle synny sellaisia paljaan maan laikkuja, joissa ne pääsisivät itämään.

Niiden niukkuus tai puuttuminen ovat usein viimeisiä merkkejä siitä, että metsä on syntynyt peltomaalle.

Talvikit yllättävät toisella tavalla.

Varttuneissa metsissä talvikit kasvavat suurina ja usein runsaasti kukkivina laikkuina. Niiden siemenet ovat vielä pienempiä kuin mustikan tai puolukan, mutta silti talvikkeja ilmaantuu metsittyville pelloille yllättävän aikaisin, ennen kuin puiden latvuskerros on sulkeutunut.

Talvikkien siemenissä ei ole taimelle vararavintoa. Itävä taimi joutuu turvautumaan sienten apuun aivan samalla tavoin kuin kämmekätkin.

Ensimmäiset vuodet taimi kasvaa maan sisässä lehtivihreättömänä, ja vasta muutaman vuoden ikäisenä se kasvattaa ensimmäiset vihreät lehtensä.

Kun kymmenkunta vuotta pellon hylkäämisestä on kulunut, taimet voivat olla jo niin vahvoja, että ne kukkivat. Siitä eteenpäin talvikkilaikut levittäytyvät yhä laajemmiksi haarovan maavartensa avulla.

Talvikit siis kukoistavat varttuneessa metsässä, mutta siemenet tarvitsevat itääkseen rikotun maanpinnan. Metsästäkin niitä löytää eniten sellaisilta paikoilta, joilla maanpintaa on rikottu: teiden varsilta, sorakuopista, vanhoilta ajourilta.

Tähän asti talvikkeja on tarkkailtu niukentuvina metsäkasveina, mutta nykyiset hakkuutavat suurine koneineen ja maanmuokkauksineen saattavat lopulta olla talvikeille eduksi.

Jos niin on, sen pitäisi alkaa näkyä tulevissa valtakunnan metsien inventoinneissa.

SEPPO VUOKKO

Hakkuuaukolle ilmaantuvat

pelto-orvokit, hatikat ja savikat

muistuttavat peltohistoriasta ehkä

vielä satojen vuosien kuluttua.

Avaa artikkelin PDF